Peter Pan ja Leena kotikatsomo

Ohjaaja David Lowery tekee näköjään suurin piirtein joka toisen elokuvansa varman päälle isolle studiolle ja joka toisen indie-elokuvana, vapaana tekemään omanlaistaan tyyliä ja tarinaa. Edellinen elokuva oli nimittäin ensiluokkainen The Green Knight (2021), väkevän ruumiillinen ja surrealistinen uudelleentulkinta arturiaanisesta Gawainin tarinasta. Kontrasti ei voisi olla suurempi Peter Panissa ja Leenassa, uudessa Disneyn suoratoistoelokuvassa, jonka Lowery on käsikirjoittanut ja ohjannut.

Peter Pania ja Leenaa on markkinoitu näyteltynä remake-versiona Disney-klassikkoanimaatiosta Peter Pan (1953). Sellainen se ei kuitenkaan sisimmässään ole. Käsikirjoitus eroaa niin suurelta osin piirretystä, että pikemminkin teos on hybridi J.M. Barrien alkuperäiskirjasta ja moderneista Pan-uudelleentulkinnoista. Erityisen paljon elokuva on saanut vaikutteita Benh Zeitlinin vuoden 2020 ohjauksesta Wendy. Myös Joe Wrightin kahdeksan vuoden takaisesta esiosaelokuvasta Pan (2015) on vaikutteita, tosin lievempänä.

Sekä Wrightin että Zeitlinin teoksissa oli samantapainen näkemys Peter Panista ja Kapteeni Koukusta. Arkkiviholliset ovatkin olleet aikoinaan ystäviä. Zeitlinin versio meni niin pitkälle, että siinä merirosvot ja Koukku olivat entisiä Kadonneita Poikia, jotka olivat vanhentuneet ja katkeroituneet samaan aikaan, kun Pan ja muut kadonneet pojat pysyivät lapsina. Lowery hyödyntää samaa tematiikkaa sellaisenaan Koukun osalta.

Jää epäselväksi, mitä uudella Disneyn Pan-elokuvalla oikein haetaan. Se ei ole selkeä remake-versio vanhasta piirretystä. Se ei myöskään noudata J.M. Barrien kirjan ydinpointteja kuin ylimalkaisesti. Se ei myöskään onnistu ammentamaan Pan-mytologiasta mitään sellaista uutta, mitä Wright ja erityisesti Zeitlin ovat ammentaneet aivan lähivuosina, puhumattakaan Steven Spielbergin charmikkaasta Hookista (1991).

Loweryn sinänsä ammattitaitoinen ohjaus ei onnistu peittämään teoksen rakenteellista onttoutta ja kerronnallista kaavamaisuutta. Lowery on selkeästi panostanut elokuvaan eikä ole mukana vain rutiininomaisena virkamiesohjaajana, mutta hän ei ole parhaimmillaan ison rahan efektielokuvissa, joissa on liian selkeä pukumiesten antama sapluuna. Lopputulos jää varsin persoonattomaksi, ja Loweryn oma ääni vaimenee lähes kuulumattomiin.

Roolituksista paistaa selkeä laajojen yleisömassojen kosiskelu. Esimerkiksi Kadonneissa pojissa on nyt mukana tyttöjä, jotta tyttökatsojillekin olisi enemmän samaistumiskohteita. Barrien kirjan kantava idea kuitenkin oli, että nimenomaan äidittömät pojat kaipasivat Leenasta äitihahmoa, koska heidän joukossaan ei ollut kuin poikia. Näyttelijöiden sukupuolella ei ole tietysti itsessään väliä, mutta elokuvan loogisella juonella olisi. Nyt Leenan funktio Kadonneissa pojissa jää vaillinaiseksi.

Pääroolien osalta näyttelijävalinnat ovat Peter Panissa ja Leenassa kohdallaan. Nuori Alexander Molony tulkitsee hyvin Pania, ikuista lasta jolla on lievästi sosiopaattisia piirteitä ja empatiavajetta, mutta jolla on myös lopulta sydän kohdallaan. Leenaa eli Wendyä esittävä Ever Anderson on Milla Jovovichin ja ohjaaja Paul W.S. Andersonin tytär. Melkoisesti äitinsä kasvonpiirteitä perinyt Ever onnistuu tuomaan esille Leenassa kypsempiä piirteitä kuin yleensä.

Lähin verrokki Loweryn versiolle ei lopulta ole 50-luvun animaatio saatikka Wrightin ja Zeitlinin versiot. Paras verrokki on P.J. Hoganin 20 vuotta vanha Peter Pan (2003). Hoganin versio ei lippuluukuilla aikoinaan menestynyt, mutta ajan hammas ei ole purrut siihen. Päinvastoin sen konstailemattomuus, uskollisuus Barrien tarinan rungolle ja sadunomaisuus ovat tehneet siitä ajattomamman tulkinnan kuin mihin Loweryn laskelmoidun tuntuinen ja liikaa Disney-johtoportaalle kumarteleva elokuva yltää. Ja kylmänviileän Jason Isaacsin rooli Koukkuna pesee Jude Lawin yksiulotteisen hammasten kiristelyn selkeästi.