Ritariaatteen jäljillä

Sadun ja fantasian sävytteisiä draamoja A Ghost Story (2017) sekä Pete ja lohikäärme Elliott (Pete's Dragon, 2016) ohjannut David Lowery jatkaa legendojen parissa sovittamalla valkokankaalle keskiaikaisen 1300-luvun lopun ritarirunoelman Sir Gawain and the Green Knightin. Alkuteoksen teemoille ja kielelle hyvin uskollinen adaptaatio seuraa Gawainin (Dev Patel) matkaa nuoruuden iloista nauttivasta aatelissuvunperijästä ritariaatteen hyveet sisäistäväksi mieheksi.

The Green KnightJoulua juhlistavaan kuningas Arthurin ja Guineveren (Sean Harris ja Kate Dickie) hoviin saapuu mystinen vihreä ritari (Ralph Ineson), joka haastaa pyöreän pöydän legendaariset jäsenet elämän ja kuoleman peliin itseään vastaan. Haasteeseen tarttuu kokematon ja arvonsa osoittamaan pyrkivä Arthurin siskonpoika Gawain, jonka tulee kohdata vihreä ritari uudestaan tasan vuoden kuluttua. Matkalla kohtaloonsa nuoren miehen moraalia testataan tämän tapaamien ihmisten, eläinten sekä muiden yliluonnollisten olentojen taholta.

Hidastempoisesti käynnistyvä ja pohdiskeleva elokuva herättää paljon avoimeksi jääviä kysymyksiä hyvästä elämästä ja eettisesti oikeasta toiminnasta feodaaliyhteiskunnan kontekstissa. Gawainin kohtaamien piirteiltään omalaatuisten hahmojen: rikollisen (Barry Keoghan), henkiolennon, (Erin Kellyman), lordin ja ladyn (Joel Edgerton ja Alicia Vikander) kautta testataan hänen hyveellisyyttään, oikeudentuntoaan sekä lopulta rohkeuttaan.

The Green KnightVikanderin tuplarooli ladyna ja Gawainin rakastettuna Esselinä on erityisen merkityksellinen naisia palvovaan ritariaatteeseen kuuluvan kunnian kannalta sekä kohdatuista haasteista kaikista henkilökohtaisin. Kaikkia sivujuonia ja viittauksia ei ratkaista tyydyttävästi, mutta niiden merkitys korostuu osana vertauskuvallisen matkan narratiivista ja temaattista kokonaisuutta.

Katsoja laitetaan etsintäretkeään tekevän Gawainin näkökulmaan, jossa Patelin samastuttava rooli auttaa suuresti, tämän kampailleissa inhimillisten epäonnistumistensa kanssa tullakseen ihannoimiensa oikeamielisten ritarien kaltaiseksi. Lowery lähestyy polkuaan etsivän hahmon harhailua ja hänen tekemien ratkaisujen vaikutuksia samalla tavoin kuin Scorsese ja Schrader kuvasivat Jeesuksen koettelemuksia Kristuksen viimeisessä kiusauksessa (The Last Temptation of Christ, 1988), autiomaa vain on vaihtunut sumuisiin metsiin ja tuulen pieksemiin nummiin.

The Green Knightin toteutuksessa hyödynnetään klassisten ritarielokuvien kuten Excalibur: sankarin miekan (1981) keinoja vihreän ritarin puumaisesta maskeerauksesta keskiaikaisten linnojen lavastukseen sekä kuolemaa ja näkyjä visualisoiviin efekteihin kuitenkin ilman camp-arvoihin sortumista. Vaihtuvassa väriloistossa kylpevä surrealistinen kuvasto sopii fantasian kanssa kuhertelevan juonen palvelukseen, jossa episodimaisia kohtaamisia kehystetään keskiaikaisella kalligrafialla.

The Green KnightGame of Thronesin (2011–2019) Britteinsaarten kuvauspaikat mieleen tuova elokuva on melankoliselta sisällöltään mahdollisimman kaukana juonittelun ja kaksintaistelujen täyttämien keskiaikaseikkailujen kerronnasta. Sen legendoiltaan rikasta maailmaa esitellään eksposition sijaan tapakoodiston sekä valtaa ja luontoa kuvaavien symbolien kautta.

Lowery onnistuu löytämään ajankohtaisen ytimen yli 600-vuotta vanhasta moraalitarinasta ja suodattamaan sen lähes täydellisesti elokuvansa meditatiivisen muodon palvelukseen. Ritarirunoelman tunteminen laajentaa ymmärrystä helppoja tulkintoja pakenevan elokuvan tapahtumista, mutta sen outoon maailmaan uppoutuvat pystyvät silti nauttimaan siitä täysin itsenäisenä teoksena. Kunnianhimoinen The Green Knight nousee Arthurin-ritarilegendojen parhaimpien elokuvallisten sovitusten joukkoon.

* * * *
Arvostelukäytännöt