Last Night in Soho kotikatsomo

Brittiohjaaja Edgar Wrightin uudet ohjaustyöt ovat aina huomionarvoisia tapauksia. Cornetto-trilogia sekä Baby Driver (2017) ovat osoittaneet Wrightin kyvyt tyylitietoisena genreohjaajana, jonka teoksia leimaa dynaaminen kuvakieli ja populaarimusiikin käyttö. Samoilla vahvuuksilla jatkaa myös menestyksekäs brittikauhu Last Night in Soho.

18-vuotias Eloise (Thomasin McKenzie) muuttaa Lontooseen opiskelemaan arvostettuun muotikorkeakouluun. Suuret haaveet kuitenkin iskeytyvät vasten kaupungin likaisia katuja ulkopuolisuuden ja turvattomuuden tunteen vallatessa tilaa. Pienen yksiön uumenissa Eloise pakenee yöllisten näkyjen pariin, joissa hän matkaa 1960-luvun Lontooseen ja nuoren laulajakokelaan Sandien (Anya Taylor-Joy) nahkoihin. Naisen itsevarmuus välittyy nuoreen tulokkaaseen, mutta pian yölliset matkat paljastavat neonvalojen taakse kätkeytyvän helvetin.

Wrightin aiempien ohjaustöiden tavoin Last Night in Soho lainailee häpeilemättä materiaalia elokuvakulttuurin mittavasta laarista. Tarina suureen kaupunkiin, suurten unelmien perässä juoksevista nuorista naisista on ollut kirjallisuuden ja elokuvateollisuuden vakiokalustoa jo vuosisadan verran. Särkyvän viattomuuden taakse kätkeytyi usein seksistinen moraalisaarna, jossa kaiken pahan alku ja juuri on naisten itsenäisyyden tavoittelu.

Taantumuksellinen konsepti vaihtuu Wrightin ja elokuvan toisen käsikirjoittajan Krysty Wilson-Crainsin käsissä nykypäivän ilmiöiden mallintajaksi. Metropoli syö sisäänsä nuoret naiset, mutta syynä on valtarakenteet, joka operoivat hyväksikäytön ja miesten pyörittämän eliitin ehdoilla. Sandien matka parrasvaloista kohti tunkkaisia takahuoneita on kertomus, joka tuntuu pistävän todelliselta Me Too:n jälkeisessä ajassa. Pimeys sulkee sisäänsä sinisilmäiset ummikot, mutta myös heidät, jotka pyrkivät taistelemaan kierrettä vastaan. Kuva todellisuudesta ei ole ruusuinen.

Eloisen ja Sandien välillä kulkee sukupolvia yhdistävä trauma. Hyväksikäytön mahdollistavat ja uhrinsa vaientavat mallit ovat ehkä saaneet kasvot vasta viime vuosina, mutta juuret yltävät paljon kauemmaksi. Sandien syöksykierre puhkaisee kuvan nostalgisesta menneestä ja vanhoista hyvistä ajoista. Svengaava Lontoo, joka rakentui uuden sukupolven innolle, värikkäille vaatteille ja boheemille elämäntavalle, kätki sisäänsä ruman puolen, josta harvat tohtivat puhua.

Wright ilmentää keskeistä sanomaa vahvalla tyylitajullaan. Ohjaaja luovii taidokkaasti Kuudennen aistin (1999) kaltaisen psykologisen kauhun ja Dario Argenton giallo-elokuvien yhdistelmässä. 60-luvun Lontoon leimuavat värit luovat epävakaan maiseman, jossa yhdistyy aikakauden kulttuurin viriiliys ja psykedeelinen ahdistus. Eloisen näyt ovat kuin Liisan hyppy Ihmemaahan harmaan nykyhetken keskeltä.

Last Night in Soho on vaikuttava teos. Wrightin teatraalinen ilmaisu operoi vaivattomasti maagisen realismin kentällä, jossa menneen ajan hekuma vaihtuu leikkauksesta inhorealistiseksi painajaiseksi. Ohjaaja leikittelee rohkeasti niin musiikin kuin visuaalisen kielen saralla, tukien kuitenkin teoksen sanomallista pohjaa jokaisella askelmallaan. Lopputulos on parasta brittiläistä genre-elokuvaa hetkeen.