Hiiri, jota ei saatu hengiltä kotikatsomo

Ei, kyseessä ei sentään ole taas yksi John Steinbeck -filmatisointi hänen loppuun kalutusta kuuluisimmasta romaanistaan.

Entinen mainosohjaaja Gore Verbinski sai Steven Spielbergin uuden tuotantopajan, DreamWorksin, mukaan ensimmäiseen yritykseensä tehdä pitkää elokuvaa. Lopputulos ei ole ollenkaan hullumpi. Sympaattinen ja luonnollisen näköinen pikku hiirulainen pitää sekoiluun taipuvaista veljesparia pilkkanaan produktiossa, joka on selvästi parempi kuin edellinen maahamme laskeutunut suuren luokan komedialanseeraus, Eläintohtori (Dr. Dolittle, 1998).

© 1997 DreamWorks

Ernie ja Lars Smuntz ovat veljeksiä, jotka saavat narutehtailijaisältään perinnöksi rapistuneen kartanon, joka osoittautuu arvokkaaksi, tunnetun arkkitehdin aikaisemmin tuntemattomaksi työksi. Ernie (Nathan Lane) on juuri menettänyt menestyvän ravintolansa sinne kuolleen pormestarin aiheuttaman skandaalin seurauksena. Veli Lars (Lee Evans) on yrittänyt turhaan jatkaa isänsä kannattamatonta narutehdasta. Kaksikko päättää lyödä rahoiksi huutokauppaamalla kartanon eniten tarjoavalle. Matkalla onnenmaahan on enää yksi este: talossa asuva pikkuinen hiiri. Henkien taistelu alkaa.

Hiiren ja Christopher Walkenin elokuva

Kuuluisan visuaalipajan Rhythm & Hues Studion luoma päätähti on vaatimattoman näköinen hiiri, joka ei tee taikatemppuja eikä laula musikaalisävelmiä. Se yksinkertaisesti kulkee hallitsemassaan talossa kuin kuka tahansa asukki samalla, kun tunariomistajat yrittävät tehdä kaikkensa sen pään menoksi. Kuvauksissa käytettiin monia oikeita hiiriä ja vain kaikkein vaativimmat suoritukset jouduttiin luomaan tietokoneella. Ainoastaan oikein tarkkaan katsomalla eron huomaa. Lopputulos on inhimillinen ilman kolkkoa kliinisyyttä.

Veijarikomedioihin eksyy yleensä myös mukaan jokin tunnettu elokuvakasvo antamaan tarinalle sen kaipaamaa näkyvyyttä. Oscar-voittaja Christopher Walkenin tulkitsema kaheli tuholaistorjuja Caesar on elokuvan tarvitsema lisämauste. Kun tämä yksinpuhuja ottaa käteensä tekniikan viimeisimmät kojeet hiirulaisen eliminoimiseksi, kyse näyttää olevan pikemminkin uudesta suursodasta kuin miehen jokapäiväisestä työrutiinista. Katsoja ei voi kuin nauraa.

Silti: kopio mikä kopio

Muutama vuosi sitten maailmalla huikean menestyksen saavuttanut Babe - Urhea pikku possu (Babe, 1995) avasi aidonnäköisille eläimille aivan uudet mahdollisuudet filmimarkkinoilla. Ohjaaja Verbinski on selvästi käyttänyt Babe-possua mallinaan, siksi samanlaisista eläinkommelluksista on kyse. Edelleen, veljesparin onneton tunarointi toi tämän mieleen Yksin kotona -rainojen murtovarkaat.

Tällaisen elokuvan ei tietenkään tarvitse juonenkäänteiltään olla uskottava. Miksi pitää kuitenkin toistaa vanhoja teemoja, kun elokuvan puitteet olisivat antaneet mahdollisuudet esimerkiksi hiiren ja ihmisten yhteiselämän tiiviimpään kuvaukseen? Nyt kaikki peittyy ennestään tutun rymistelyn alle. Esikoisohjaajan kokemattomuuttako?