Pirates of The Caribbean: Maailman laidalla kotikatsomo

Pirates of the Caribbean: Mustan Helmen kirous (2003) todisti, että leffan saa tehtyä aiheesta kuin aiheesta, vaikka sitten Disneylandin huvipuiston kiertoajelusta. Kurkunleikkaajien saaren (1995) jäljiltä henkitoreissaan maannut piraattielokuvagenre heräsi jälleen henkiin, ja Johnny Deppin suoritus kapteeni Jack Sparrow’na toi lahjakkaalle näyttelijälle kasapäin palkintoja ja Oscar-ehdokkuudenkin.

Puoli miljardia voittoa tahkonnut yllätysmenestys takasi trilogian täydentämiseksi kaksi jatko-osaa, jotka kuvattiin peräperää. Pirates of the Caribbean – Kuolleen miehen kirstu (2006) antoi aiheen epäillä, että merirosvosaaga vajoaa laadullisesti sinne, missä aurinko ei paista eikä Karibian kuu kumota. Rahaa teos keräsi miljardin verran, mutta ylipitkä, sekava, tehosteripulista kärsivä ja täysin vailla draaman kaarta oleva teos jäi cliffhanger-tilanteeseen, joka ei edes jaksanut herättää kiinnostusta.

Kakkososan tarinasäikeet yhteen punovalta kolmososalta ei voinut etukäteen odottaa oikein mitään, varsinkin kun elokuvan pituus oli taas kasvanut edellisestä yli 160 minuuttiin. Sateenkaaren päästä löytyy kuitenkin sievoinen arkullinen espanjantaalereita lantatunkion sijasta. Kolmos-PotC on kaikilla tavoilla huomattavasti kakkososaansa parempi.

Selkeät juonikaaret antavat enemmän tilaa hahmoille ja tunnelmalle. Sätkivä rytmi ja jatkuva toiminta on korvattu yllättävänkin maltillisesti. Tunnelmaa viritellään, kunnes vasta lopussa päästetään miekkamittelöt valloilleen ja tehostemiehet töihin, kieltämättä erittäin vaikuttavan näköisesti. Raha ei takaa sinänsä laatua, mutta massiivisella budjetilla ja oikeilla lavasteilla on saatu eeppisen suuruuden tuntua.

Pituuskaan ei haittaa, sillä jäntevä episodimaisuus jakaa kokonaisuuden luontevasti selkeisiin osa-alueisiin. Ensin kohdataan kiinalaispiraatti Sao Feng (Chow Yun-Fat), sitten pelastetaan tuonpuoleiseen joutunut Jack Sparrow, vapautetaan ihmishahmoon sidottu merenjumalatar vanhan rituaalin avulla, kootaan merirosvolordit taisteluun Itä-Intian kauppakomppaniaa vastaan ja lopulta ratkaistaan tilanne spektaakkelimaisessa meritaistelussa.

Sparrow’n rinnalle nostetaan edellisosan lopussa henkiinherätetty piraatti Barbossa (Geoffrey Rush). Deppin ja Rushin keskinäinen dynamiikka ja fallisten symbolien avulla käyty kamppailu laivan herruudesta tuo mainiota lisäkomiikkaa. Muista piraattilordeista Sao Feng huokuu aasialaista majesteetillisuutta, ja Sparrow’n isää esittävä rokkilegenda Keith Richards on omana itsenäänkin vaikuttava.

Kiinnostavia sivuhahmoja sekä eteenpäin meneviä sivujuonia on sen verran, että edes romanttisen parin Willin (Orlando Bloom) ja Elizabethin (Keira Knightley) suhteen valjuus ei häiritse lainkaan. Sinänsä lahjakkaan Bloomin vetovoima ei riitä veteraaninäyttelijöiden rinnalla, ja kuten Sovitus-elokuvan kaltaiset roolit osoittavat, Knightley on kasvanut aikuiseksi naiseksi, ulos sähäköiden poikatyttöjen rooleista.

Katkeransuloinen lopetus ja veijarimaisen seikkailutunnelman paluu päättävät merirosvojen saagan viihdyttävällä tavalla. Lisäksi eskapismiin on hiipinyt annos yhteiskuntakriittisiä kannanottoja. Elokuvan alussa hirtetään yllättävänkin tylysti naisia ja lapsia, samalla kun ahneen riistofirman edustaja luettelee listaa peruutetuista ihmisoikeuksista. Sotatilan syy ei ole vääryyksien korjaamisessa vaan rahallisten resurssien turvaamisessa, mikä kuulostaa yllättävän tutulta nykymaailmankin konflikteja ajatellen.

Dvd:n erikoispainos sisältää tuntikaupalla dokumentteja, jotka on katsojaystävällisesti mutta aivan liian harvinaisesti tekstitetty myös suomeksi. Keith Richards on oma tarinansa, ja elokuvan kurimuskohtauksen kuvausdokumentti pakottaa nostamaan hattua fyysisille panostuksille. Kahden laivan rungot painoivat enemmän kuin useat 747-lentokoneet. Lavastus ja mittava käsityö kertovat omaa kieltään siitä, että pelkkien tietokonetehosteiden varassa ei koskaan päästä yhtä näyttävään kädenjälkeen kuin mitä oikeilla lavasteilla on mahdollista.