Godzilla kotikatsomo

Saksalaisen, Hollywoodiin tiukasti kotiutuneen Roland Emmerichin omalaatuinen ja suuruudenhulluutta tavoitteleva sarja Täydellisestä sotilaasta (1992) ja Tähtiportista (1994) Maailmojen sotaan (1996) ja Godzillaan on sekava cocktail tahatonta ja yhä enenevässä määrin selvästi myös tahallista vinoilua. Valitettavasti Emmerich ei uskalla murtaa uutukaisessa amerikkalaista elokuvahirviöperinnettä lisäämällä Godzillaansa muutamaa tahallisen huonoa erikoistehostetta kunnianosoitukseksi japanilaiselle hirviöhalpiskauhulle. Sen sijaan suuren budjetin actionrainana Godzilla ei tee amerikkalaisen perinteensä mukaisesti myönnytyksiä tehosteiden laadussa tai määrässä. Esikuviensa, japanilaisten hirviöhalpisten koomiset kumipuvut ovat vaihtuneet Emmerichin punnerruksessa näyttöpäätteillä luoduiksi digitaalimonstereiksi.

Valkokankaalla kaupunkien kauhuksi jo 50-luvulla noussut hirviö reuhtoi aivan ansiokkaasti. Pilvenpiirtäjien seinät pirstoutuivat palasiksi avenueilla vipeltelevän monsterin heilutellessa holtittomasti hännän tynkäänsä ja otuksen kintereillä pörräävät taistelukopterit typistivät Crysler Buildingin paria kerrosta matalammaksi harhaluodeillaan. Godzilla on täynnä näyttäviä efektikohtauksia, mutta juonen tyngästä siinä ei ole tietoakaan. Elokuva perustuikin tyystin "suuren" tähden tehtävään laittaa kunniakkaaseen tahtiin ja tyylillä Manhattania palasiksi nälkäisen, sukupuoleltaan vähintäänkin oudon olennon pikaisan ja kerkiävän jälkipolven kerätessä katsojilta kauhupisteet. Godzilla osoittaa kuitenkin konkreettisesti todeksi teatterin ja piskuisen televisioruudun tarjoamat erilaiset mahdollisuudet ja niiden esittämät vaatimukset toimivalle turinoinnille. Satu isosta ja pahasta köntyksestä muuttuu lähinnä entistäkin hupaisammaksi kertomukseksi steroideilla isoksi ja pahaksi pumpatusta jättisisiliskosta.

Yksi Godzillan teemoista toimii valkokankaan tavoin myös monta astetta pienemmässä formaatissa. Itse asiassa nimihirviön latistuessa digitaaliseksi kaupungin päälle liimatuksi kiiltokuvaksi, Emmerichin virnuilut nousevat perverssiin toistoonsa. Uuden Godzillan juonettomuus, epäloogisuus, dialogien huonous ja heikon näyttelemisen "kukkaset" tuovat mieleen alkuperäisten hirviöelokuvien viattoman hengen. Nörtsähtävän matotutkijan nostaminen sankariksi ja mukaan ympätyn ranskalaisen tiedustelupalvelun suulla esitetyt suoranaiset Amerikka-vit…lut nostavat Godzillan arvon surkuhupaisesta hirviökauhusta hyvän maun puolella selvästi eteneväksi parodiaksi - ja kaikkein parasta todennäköisesti on se, etteivät amerikkalaiset elokuvaa katsoessaan edes huomanneet joutuneensa virnuilun kohteeksi.

Irvailunsa ansiosta Godzilla on ehdottomasti vuokraan kuluneiden pennostensa arvoinen! Hirviönsä ulkopuolisella kerronnallaan Godzilla kyseenalaistaakin kertaheitolla syytökset ohjaajan tosikkomaisuudesta. Nauroiko Emmerich sitten partaansa pahemman kerran hänen syöttäessään amerikkalaisille loistotarinoita yltiöisänmaallisesta pyssyjenpaukuttelusta vai onko hän löytänyt virnuilevan puolensa itsestään vasta viime aikoina? Vai onko Godzillan vinoilu amerikkalaisille perusarvoille tahatonta sattumaa - tuskinpa kuitenkaan! Mitä mahtavatkaan ohjaajan seuraavat tuotokset tarjota? Toivottavasti scifi-elokuvat The 13th Floor (tuottaja, 1998) ja World War III (tuottaja, 1999), paljastavat saksalaisen tehostenikkarin salat - tahattomalla komiikalla kyllästettyä pullistelua vai pilke silmäkulmassa tehtyä virnuilua? Olen taipuvainen yhä voimakkaammin hyväksymään sen jälkimmäisen vaihtoehdon?