Midway valkokangas

Kun Independence Dayn (1996) kaltaisista suureellisista tuhokuvastoistaan tunnettu Roland Emmerich tekee sotaelokuvan yhdestä toisen maailmansodan käänteentekevistä taisteluista, voisi odottaa patrioottisen pompöösiä sotamelskettä. Näihin ennakko-odotuksiin verrattuna Midway (2019) on vanhanaikaisuudessaan jopa maltillinen sotaelokuva mitä tulee patrioottisuuteen ja taistelukuvauksiin. Patriotismia ja näyttävää kuvastoa on toki tarjolla, mutta ei ylivedetyssä spektaakkeliluokassa.

Elokuva kertoo vuonna 1942 käydystä Midwayn taistelusta, jossa Tyynenmeren herruus siirtyi Japanilta Yhdysvalloille. Japani oli puoli vuotta aiemmin kyykyttänyt Yhdysvallat Pearl Harborin yllätyshyökkäyksellä. Midwayn taistelussa tilejä tasattiin, ja Yhdysvallat onnistui tuhoamaan merkittävän osan Japanin taistelulaivastosta erityisesti lentotukialusten osalta.

Midway käy taisteluun johtaneet tapahtumat Pearl Harborista alkaen läpi, ja tapahtumia keritään auki useiden oikeasti eläneiden henkilöiden kautta. Useaan keskushenkilöön hajautetulla kerronnallaan elokuva tuo mieleen klassiset sotakuvaukset, kuten Atlantin valli murtuu (The Longest Day, 1962). Monikasvoisuus tuo tapahtumakuvaukseen laajuutta, mutta laventaa fokusta, eikä tarinassa ole kunnolla tilaa kaikille, jolloin osa hahmoista jää täytemateriaalin rooliin.

Midwayssa keskeisimmäksi tarinalinjaksi muodostuu tiedustelutoiminnan ohella tukialuksilta operoineet lentäjät etunenässä lentäjä-ässä Richard Best (Ed Krein). Midwayn taistelu käytiin pääasiassa lentokonein, joten sikäli näkökulma on perusteltu. Elokuva olisi hyvin voinut olla vieläkin rajatumpi juuri lentäjien toimintaan pureutuen tarkemmin amerikkalaisten menestyksellisesti käyttämiin syöksypommituksiin. Syöksypommitusta kuvaavat jaksot ovat elokuvan taistelukohtauksista ylivoimaisesti intensiivisimpiä niin tunnelmaltaan kuin visuaaliselta jännitteeltään.

Elokuva on kuitenkin tehty laajemmilla pensselinvedoilla, jotta liian tarkka rajaus ei söisi elokuvan kiinnostavuutta suuren yleisön silmissä. Valtavirtayleisön kannalta elokuvan kerronta eri hahmojen ja paikkojen välillä on aavistuksen poukkoilevaa, vaikka mitenkään vaikeasti seurattavasta elokuvasta ei ole kyse. Kokonaisuutena kerronta on eri aihealueiden suhteen tasapainoista ja sikäli hyvin rytmitettyä, ettei lähes kaksi ja puolituntinen elokuva varsinaisesti hyydy missään vaiheessa, joskaan ei elokuva missään vaiheessa nouse kunnolla siivilleenkään.

Taistelukohtaukset ovat näyttäviä, eikä digitaalinen toteutus häiritsevissä määrin paista läpi, mutta keinotekoisessa melskeessä jäädään valovuosien päähän siitä intensiteetistä ja tunteesta, mitä sotakuvausten klassikoihin nousseet Pelastakaa sotamies Ryan (1998) ja Veteen piirretty viiva (1998) parikymmentä vuotta sitten tarjosivat.

Mielenkiintoista on huomata, miten viholliskuvat Hollywoodin sotaelokuvissa vuosien varrella muuttuvat. Kasvottomia ja yksiselitteisen pahoja vihollisia ei enää juuri ole. Toki japanilaiset asemoidaan Midwayssa amerikkalaisia pahemmiksi, mutta kasvottomia he eivät ole. Vihollinenkin on ihminen. Midway on kuin sekoitus Michael Bayn Pearl Harboria (2001) ja Clint Eastwoodin elokuvia Isiemme liput (2006) ja Kirjeitä Iwo Jimalta (2006).

Midway on katsomiskelpoinen elokuva, mutta sotaelokuvien pitkässä perinteessä se on kovin tavanomainen.