Parfyymi valkokangas

Elokuvateatterin pimeydessä katsojan aisteista kahta ylikuormitetaan. Kertomuksen tunne muuttuu pelkästä ulkoluvun kaltaisesta tarinoinnista todelliseksi kokemukseksi, tunteiden vuorovaikutukseksi, joiden kautta, mikäli elokuva on kyllin taidokas, leikillinen, salakavala, vastustamaton, ihminen kykenee tuntemaan elokuvan kosketuksen, sen tuoksut ja liikkeet, ja muuttamaan tämän sinänsä kömpelön illuusion elävästä elämästä siksi itsekseen: eletyksi elämäksi.

Saksalaisohjaajan Tom Tykwerin sovitus Jonathan Süsskindin kiitetystä romaanista kertoo kurjista olosuhteista lähtöisin olevan ja erityisen syntymälahjan, kaikki maailman tuoksut erottavan hajuaistin, omaavan pariisilaispojan tarinan. Kohtalonomaisuus luotsii tapahtumia eteenpäin vieden poikaa kalatorilta orpokotiin ja nahkurilta parfyymintekijöiden oppiin. Hajuaistinsa ansiosta poika pääsee tavoittelemaan omaa unelmaansa, täydellisen tuoksun vangitsemista. Tämä vaatii, kuten elokuvan englanninkielinen alaotsikko paljastaa, myös ihmisruumiilla ja -hengillä leikkimistä.

Aiemmin tuoksuja on yritetty yhdistää elokuviin muun muassa hajuraaputuskorteilla, mutta tällä kertaa nämä huipputeknologiset apuvälineet on unohdettu ja keskitytty ottamaan lähikuvia nuuhkivista nenistä ja leikkaamalla mahdollisimman nopeasti oletettavasti voimakkaan hajuisia kuvituksia. Frank Grieben kuvaus on moitteetonta epookkidraamaa. Vaikuttaa kuitenkin siltä, ettei Tom Tykwer ole osannut päättää, antaako hän kuvauksen vai leikkauksen ohjata elokuvan rytmiä. Lopputuloksena elokuva ei rytmity lainkaan, vaan on yritteliäisyydestään huolimatta vain pitkä ja tylsä.

Tunteettoman ja tuoksuttoman pää(anti)sankarin roolissa esiintyvä Ben Whishaw on eksyksissä kuin nenätön mies silmälasikaupassa. Eikä Dustin Hoffmaninkaan läsnäolo elokuvassa ole ilmeisesti muuta kuin markkinointikikka, sen verran heppoiseksi hänenkin roolinsa ja suorituksensa jää. Ja kun juonen etenemisen ja päähenkilöiden motiivien selittäminen on vielä siirretty kertojan harteille, on katsoja tällä kertaa vain todellakin katsoja, ulkopuolinen, eikä voi muuta kuin seurata etäältä tarinan kulkeutumista alusta loppuun, oikeastaan vain elokuvan loppumista odottaen.

K-Rapun haastattelussa Tom Tykwer esitti sekä tuoksujen että elokuvan perustuvan illuusiolle, mutta Parfyymissa hän kykenee vain esittelemään, ei luomaan, näitä illuusioita. Näin kunniahimoisen ja hyvin tuotetun elokuvan epäonnistuminen on lähes sydäntä särkevää, mutta sitäkin oikeutetummalta tuntuu elokuvan täydellinen tuomitseminen, sillä paska on pilaantunutta, ellei se haise. Tämä elokuva on pilaantunut, hajuton, mauton ja kylmä. Ainoat pahoinvoinnin tunteet syntyvät elokuvan särmättömyydestä, sliipatusta ja huikentelevasta tuoksujen ja hajujen teeskentelystä, mutta edes paskan tuoksua ei katsojalle suoda.