Angel-A kotikatsomo

Ranskalainen ohjaaja Luc Besson on ollut ristitulessa suurimman osan urastaan. Yhdistelemällä eurooppalaista näkökulmaa niin sanottuihin viihteellisiin Hollywood-genreihin kuten toimintaan, trillereihin ja tieteisspektaakkeleihin Besson on yrittänyt pudistella pölyjä sekä ummehtuneen ranskalaisen nykyelokuvan että kaavoihinsa kangistuneiden yhdysvaltalaisten studioelokuvien päältä.

Kahden maailman ja kulttuurin välillä operoiva Besson on ollut varsinkin seksuaalisuuden suhteen herkkänahkaisille amerikkalaispuritaaneille turhankin ranskalainen. Toisaalta ohjaaja on ollut 1960-luvulle muumioituneiden eurooppalaisten taide-esteetikkojen näkökulmasta aivan liian amerikkalainen ja viihteellinen. Nämä asetelmat ovat vaatineet jatkuvaa nuorallakävelyä, ja joskus langalta on pudottukin.

Onnistuneimpien ohjaustöidensä kuten Tyttö nimeltä Nikitan (1990), Leonin (1994) ja Fifth Element – puuttuvan tekijän (1997) vastapainoksi Besson on myös osunut harhaan ja epäonnistunut kaupallisesti. Viime vuosina Besson onkin keskittynyt pääasiassa tuottamaan tai käsikirjoittamaan kymmeniä elokuvia, joiden kohdalla ajoittainen hyväkin laatu on suurimmalta osin hukkunut määrään. Besson näytti jopa jättäneen ohjaustyöt sikseen, kunnes Angel-A ilmestyi. kuuden vuoden tauon jälkeen.

Ohjaustauko on tehnyt Luc Bessonille hyvää. Tyylitelty ja toimiva teos perustuu ohjaajan omaan käsikirjoitukseen, ja elokuva on vähäeleisyydessään ja oivaltavuudessaan toista maata kuin mitä edellinen ohjaustyö, liki sieluton historiallinen spektaakkeli Jeanne d’Arc (1999) oli. Besson on myös tuottanut elokuvan, ja hänellä on ollut aikaa ja ennen kaikkea taloudellista liikkumavaraa tehdä itsensä näköinen teos.

Alkuasetelmista voisi kuvitella, että Bessonia on risonut maanmiestensä nihkeän elitistinen suhtautuminen, sillä Angel-A hyödyntää useita ranskalaisen uuden aallon vakiintuneita lajimääritelmiä. Ranskankielinen, rosoisesti kuvattu, pitkiä otoksia hyödyntävä ja mustavalkoinen elokuva kertoo Pariisissa ajelehtivasta pikkurikollisesta Andrésta (Jamel Debbouze), joka on tekemässä itsemurhaa ajauduttuaan gangsterien velkomaksi.

André ei ole kunnon protagonisti tai juonen eteenpäinvievä voima, mutta taivaasta lähetetty Angela (tanskalainen Rie Rasmussen) on. Kuten Ihmeellinen on elämä -elokuvan (1946) siipiään haluava enkeli Clarence, Angelakin on lähetetty pelastamaan itsemurhaa hautova päähenkilö ja näyttämään tälle elämän ja rakkauden merkitys.

Tähän yhtäläisyydet Capraan sitten päättyvätkin, sillä pitkäsäärinen, vähäpukeinen ja ultraseksikäs Angela ketjupolttaa jatkuvasti ja auttaa Andréa tämän rahavaikeuksissa tarjoutumalla huoraamaan kymmenien miesten kanssa. Muodollisesti pätevä Angela ei kuitenkaan ole pelkästään silmäkarkkia pursuava päiväunihahmo, vaan persoonallinen, napakka ja rosoinen nainen, joka palauttaa absurdin kuivaa komiikkaa pursuavan sanailun voimin Andrén maanpinnalle.

André puolestaan on itsestään epävarma mutta sisimmässään hyväsydäminen nahjus, jonka amerikkalais-marokkolainen tausta tekee hänestä Ranskassa rasismin kohteen ja ulkopuolisen. Elokuvan muihin henkilöhahmoihin tutustutaan lähinnä väläyksittäin ja tarkoituksellisen karikatyyrimaisten luonteenpiirteiden avulla, mikä tukee keskittymistä pääpariin.

Ranskalaisuuden korostamisen, erotiikalla leikittelyn ja pariisilaisissa katukahviloissa maleksimisen takana on ihmisyyttä puolustava humaani kerronta, joka puolustaa yksilöä nyky-yhteiskunnan rattaissa ja uskoo hänen kykyynsä muuttua ja rakastaa. Ristiriitainen rakkaus on toisaalta ollut kaikkien Bessonin parhaiden elokuvien yhdistävä tekijä, oli kyse sitten Leonin esiteinitytöstä ja palkkatappajasta, Fifth Elementin taksikuskista ja avaruusnaisesta tai salamurhaaja Nikitasta ja tämän taiteilijamiehestä.

Besson kääntää sekä kahden elokuvakulttuurin vaikutteet että omat tavaramerkkinsä vahvuuksiksi, ja ohjaajaa, tuottajaa ja käsikirjoittajaa voi kliseisiin sortumisen uhallakin syytä kutsua auteuriksi. Ei siksi, että esteettisyyttä enemmän painottava Angel-A tekisi hänestä sellaista yhdessä yössä, vaan siksi, että omintakeinen "bessonilaisuus" on ollut läsnä hänen lähes kaikissa ohjauksissaan, oli niiden tyylilaji tai juoni mikä tahansa.