Jeanne d’Arc on historian kuuluisimpia henkilöitä, nuori talonpoikaistyttö, joka 1400-luvulla vahvaan uskoonsa vedoten johti Ranskan armeijan rippeet päin ylivoimaisia englantilaisia ja voitti - eräänlainen varhainen patriootti, siis. Tästä alkoi Ranskan uusi nousukausi. Tytölle itselleen kävi hullummin, sillä hän joutui englantilaisten käsiin, jotka ymmärrettävästi suivaantuneina järjestivät näyttävän noitaoikeudenkäynnin ja polttivat Jeannen kerettiläisenä. Jälkimaailma julisti neitosen pyhimykseksi ja Ranska kansallissankarikseen. Kyllä tällaisesta elämäntarinasta elokuvan saa, ja niitä on tehtykin milloin ranskalaisin, milloin Hollywoodin voimin.
Ranskalaisen Luc Bessonin (Suuri sininen, Viides elementti) 1999 valmistunut, mielikuvituksellisen suomennoksen saanut ohjaus pyrkii olemaan jonkinlainen synteesi aikaisemmista Jeanne-tulkinnoista, kallistuen toki kuitenkin enemmän hollywoodilaiseen eeposteluun. Jeannen tarina on selkeästi kaksiosainen: ensin tapellaan kunnolla ja sitten pohditaan uskon asioita vankeudessa. Useat elokuvaohjaajat ovat keskittyneet jompaan kumpaan teemaan, kuten C. Th. Dreyer mykkäklassikossaan La Passion de Jeanne d’Arc (1928), tai tehneet kaksi erillistä elokuvaa, kuten Jacques Rivette 1994: Les Batailles, taistelut, ja Les Prisons, vankilat. Luc Besson on ottanut elokuvaansa molemmat teemat yhtä painokkaaseen käsittelyyn, mikä tekee elokuvasta loppua kohden melko raskaan katseluelämyksen.
Kärsimyksestä kirkkauteen
Elokuvan alussa esitellään nuori Jeanne, joka jo kuulee kuuluisiä ääniään. Ranska "elää historiansa synkintä kautta", kun raakalaismaiset engelsmannit murhaavat ja raiskaavat pitkin poikin maaseutua. Vastenmielisillä kuvilla perustellaan Jeannen vihaa englantilaisia kohtaan ja myöhempiä raakuuksia. Pian elokuva siirtyykin muutamia vuosia eteenpäin ja Ranskan kruununprinssin Kaarlen (John Malkovich) hoviin. Valtakunta on kriisissä, mutta kurjan lapsuuden painama, ponneton Kaarle ei saa mitään aikaiseksi. Onneksi hänellä on neuvonantajana viisas anoppi Anjoun Yolanda (Faye Dunaway), joka kehottaa häntä kuuntelemaan outoa Jumalan lähettilästä, Lorrainen neitsyttä. Eipä aikaakaan, kun Elovena-lettinen Jeanne (isona Milla Jovovich) saa hovin vakuuttuneeksi missiostaan ja saa armeijan mukaansa Orleansiin, jossa vihollinen pitää tukikohtaa. Matkalla kinastellaan armeijan kapteenien kanssa ja etsitään uskottavuutta muuttumisleikistä, johon kuuluu tukanleikkuu ja sotisopaan pukeutuminen. Näyttävässä ja vauhdikkaassa sotaepisodissa englantilaiset saavat ansionsa mukaan eli päihin, kapteeneista tulee Jeannen hyviä kavereita, ja Kaarlekin saa kruununsa upeissa menoissa Reimsin katedraalissa. Valtakunnassa kaikki hyvin.
Mutta sitten luikertelee käärme paratiisiin. Kaarle ei enää annakaan tukeaan Jeannelle, vaan päättää nauttia saavutetuista eduista. Jeannen tehtävä ei kuitenkaan ole täytetty, ennen kuin viimeinenkin englantilainen on pantu uimaan Kanaalin yli. Neidon toistuviin vaatimuksiin kyllästynyt Kaarle, jälleen oivan anoppinsa tukemana, päättää hylätä uskollisen uskonkiihkoilijansa ja luovuttaa hänet petollisten burgundilaisten käsiin, jotka myyvät "noidan" englantilaisille. Alkaa piinallinen oikeudenkäynti, jossa teologian oppineet inkvisiittorit tarttuvat hyväuskoisen tyttösen jokaiseen sanaan. Jeanne alkaa itsekin epäillä itseään ja käy pitkiä keskustelujaan omatuntonsa (ruumiillistuneena Dustin Hoffman) kanssa vankityrmässä. Pitkä ja ahdistava on Jeannen tie ennen vapauttavaa ja puhdistavaa polttoroviota.
Englantilaista mätetään taas
Bessonille tyypillisesti tämäkin elokuva on erittäin visuaalinen. Pilvet liikkuvat nopeasti, miekat tippuvat taivaalta, Jeesus-hahmoinen mies ilmestyy vähän väliä kuviin. Sotakohtauksissa verta ei säästellä ja väkivalta on paikoin puistattavaa, mutta vauhti ja musta huumori etäännyttävät sopivasti. Myös 1400-luvun sotimistyyleissä riittää ihmeteltävää. Näyttelijätkin selviävät tehtävistään. John Malkovich on mitä sopivin valinta petolliseksi kuninkaaksi, vaikka toisaalta hänen maneerinsa ärsyttävätkin. Vanhetessaan vain kaunistuva Faye Dunaway tekee hyytävän hyvän kuvauksen aitona reaalipoliitikkona ja on elokuvan "vahva nainen". Ja sitten on meidän Jeanne, joka huohottaa ja hihkuu intoa silmät tulvillaan. Milla Jovovich ei osaa näytellä, mutta kyllä eläytyä ja heittäytyä sitäkin intensiivisemmin. Besson on piiskannut Millan melkoiseen euforiaan (ei ihme että pari erosi kuvausten aikana). Millan muljahtelevien silmien voi tulkita antavan yhden selityksen Jeannen äänille ja näyille: jo 1400-luvulla sairastettiin skitsofreniaa...
Monista hyvistä osatekijöistä Besson ei valitettavasti saa koottua hyvää elokuvaa. Kauniit kuvat ja muutamat mielenkiintoiset kerronnalliset ratkaisut eivät pelasta alla kumisevaa tyhjyyttä. Elokuvasta puuttuu sielu, eikä se tuo mitään uutta Jeannen legendaan. Historiallisena sotaelokuvana elokuva menettelee alkuosiltaan, mutta sen jälkiosan uskonpohdiskelut puuduttavat, eikä sinänsä hyvän Dustin Hoffmanin tuominen Jeannen "juttukaveriksi" ole kovin onnistunut ratkaisu. Muuten Jeanne d’Arc tuo oman lisänsä historiallisten elokuvien uuteen "englantilaiset on sikoja" -buumiin, jonka muita edustajia ovat mm. Braveheart ja The Patriot.
Toimituskunnan keskiarvo: 2,2 / 6 henkilöä
Seuraava:
10 Things I Hate About You
Arvostelu elokuvasta 10 Things I Hate About You.
Edellinen: Terapian tarpeessa
Arvostelu elokuvasta Analyze This / Terapian tarpeessa.
Tällä viikolla
Uusimmat
- Parthenope – Napolin kauneus ensi-ilta
- Aleksi Mäkelä ja Häjyt 2 haastattelu
- Häjyt 2 ensi-ilta
- The Gorge dvd
- Risto Räppääjä ja kaksoisolento ensi-ilta
- A Complete Unknown ensi-ilta
- Pyhän temppeliviikunan siemen ensi-ilta
- Film-O-Holic supistaa toimintaansa
- Onnen asiamies ensi-ilta
- Isoäidin miljoonat ensi-ilta