Frankenstein kotikatsomo

Kauhupainotteiset klassikkoromaanit ja niiden filmatisoinnit ovat taas nosteessa. Niitä on tehty elokuvien alkuajoista lähtien, mutta nyt lähiaikoina on tullut useampi iso, nimekkään ohjaajan toteuttama tuotanto. Robert Eggers ohjasi hiljattain Nosferatun (2024), Luc Bessonilta tuli viime vuoden lopussa Dracula – A Love Tale ja viime vuonna ilmestyi myös Guillermo del Toron pitkään pohjustama ja ohjaajan kauan haaveilema tulkinta Frankensteinista.

Edellä mainituista kolmesta elokuvasta vain Nosferatu sai ensisijaisesti teatterilevityksen. Se oli sen tunnelmalle suuresti eduksi ja teos oli elokuvallinen kokemus, vaikka Eggers ei yltänyt lähellekään alkuperäistä Murnaun Nosferatua (1922) saatikka Werner Herzogin versiota (1979).

Frankensteinin kirjoittaneen Mary Shelleyn kirjallista lahjakkuutta ei voi kuin ihailla. Vuonna 1818 ilmestynyt, teini-ikäisen naisen kirjoittama ja aikansa miesvaltaisessa yhteiskunnassa läpilyönyt romaani on yli kaksi vuosisataa kestänyt ajan testin. Se on säilynyt aktiivisesti yhä uusien sukupolvien luettavana ja tulkittavana. Elokuvia siitä tehtiin lähes heti, kun pitkiä teatterielokuvia kyettiin tekemään.

Hyvässä ja pahassa James Whalen Universal-elokuva Frankenstein (1931) on kuitenkin varjostanut Shelleyn alkuperäistä romaania. Se on syystäkin klassikkokauhuelokuva, mutta se on myös muokannut suuren yleisön käsityksen tarinasta pulttipäiseksi hirviöksi, joka heiluu aivottomana.

Isommista tuotannoista ainoastaan Kenneth Branagh on pyrkinyt pohjustamaan elokuvaansa Shelleyn romaaniin teoksessaan Mary Shelleyn Frankenstein (1994). Mary Shelleyn Frankenstein on tähän mennessä paras tulkinta aiheesta, ja elokuvallisesti se on romaanin tavoin kestänyt oikein hyvin aikaa. Pääosassa Frankensteinina Branagh itse ja olentona Robert de Niro tulkitsivat roolejaan intensiivisesti, paikoin jopa turkkamaisen hikisesti elämän luomisprosessissa.

Del Toro on halunnut vastata tähän haasteeseen omalla tulkinnallaan. Erityisesti Frankensteinin alkukohtauksissa del Toro on tavoittanut Shelleyn henkeä hyvin, ja tietyistä tarinallisista muutoksista huolimatta valtaosa elokuvasta nojautuu Shelleyn romaanin runkoon.

Frankenstein sai hyvän vastaanoton erityisesti sen tuotantoarvoista. Se voitti juuri äskettäin Oscarit parhaasta puvustuksesta, lavastuksesta ja maskeerauksesta. Nämä palkinnot ovat täysin ansaittuja. Elokuvan ulospano on pieteetillä tehtyä käsityötä, maskeerauksen yksityiskohtiin on käytetty huomattavasti vaivaa ja loputtomasti työtunteja kuten myös asusteisiin. Kaikkea tätä sitten tuijotetaan pikku läppäriltä tai pätkissä puhelimelta jossain ruuhkabussissa tai parhaimmillaankin kodin taustameluna telkkarista. Näinkö sen sitten piti mennä?

Asemansa vakiinnuttaneiden laatuohjaajien suurtuotantojen siirtyminen pelkästään suoratoistokanaville, pääsääntöisesti Netflixiin, on muodostanut irvokkaan lopputuloksen. Siinä valkokankaille suunnitellut ja toteutetut elokuvat redusoidaan tv-elokuviksi, jossa niihin tarkoitettu ja luotu tunnelma, detaljit ja koko teatterielokuvan aura haihtuvat hiljalleen.

Samaan aikaan transitiota tv-leffojen tai minisarjojen formaattiin ei kuitenkaan uskalleta tai haluta tehdä loppuun asti. Kun tuotantoa kerran tehdään isolla rahalla suoraan televisioformaattia edustavaan suoratoistoon, niin yhtä hyvin ne voisi tehdä laajemmiksi minisarjoiksi ja unohtaa tarve änkeä sisältö yhteen ylipitkään möhkäleeseen, jota ani harva suoratoistokatsoja kerralla kuitenkaan katsoo alusta loppuun. Samalla ei tarvitsisi leikellä tarinaa ja karsia käsikirjoitusta torsoksi. Sillä torso del Toron Frankenstein on.

Puitteiden mahdollistamille syvemmille tasoille ei milloinkaan päästä, ja tarina jää ontoksi. Se on ollut liki sata vuotta valkokankaalla selvää, että tarinan hirviö on tohtori itse, ei hänen luomuksensa. Jo 1930-luvun klassikossa Boris Karloffin olento oli surumielinen ja tohtori maaninen ja pakkomielteinen. Del Toro ei tähän tuo mitään uutta, ellei lasketa aiempaa groteskimpaa ja ruumiinosilla mässäilevämpää kuvakerrontaa. Oscar Isaac ei tuo kusipäisen itsekkäänä ja kulmikkaana Victor Frankensteinina uusia näkökulmia hahmoon.

Olento (Jacob Elordi) on paremmin linjassa. Elordi on kykenevä tulkitsemaan hahmonsa sielunelämää hyvin vahvan maskin alta, mutta hoitaa roolinsa mallikkaasti. Christoph Waltz on ilmeisesti päivän sana kauhuklassikkotulkinnoissa, sillä mies nähdään väkevässä sivuosassa sekä Frankensteinissa että Bessonin Dracula – A Love Talessa.

Del Toron ohjauksen dramaturgiset ongelmat ilmenevät rytmityksessä ja käsikirjoituksessa, johon tuntuu iskeneen loppupäässä leikkuri. Ensin pohjustetaan tarinaa kaksi tuntia goottisen hitaassa ja painokkaassa tunnelmassa, seurataan Shelleyn romaanirunkoa ja sitten painetaan pikakelausnappia. Tarinan loppuosa on survottu noin kahteenkymmeneen minuuttiin ja sen katsominen on kuin katsoisi recap-koostetta.

Loppuivatko rahat vaiko Netflixin pomoilta uskallus tehdä pidempi tarina ja jakaa se selkeästi kahtia tari useampaankin osaan minisarjaksi? Jälkimmäinen toteutus olisi tehnyt enemmän kunniaa sekä Mary Shelleylle että del Torolle, jolla on selvästi ollut omakohtainen vahva kiinnostus tarinaan ja halu tehdä laadukas versio aiheesta. Nyt se jää torsoksi ja Kenneth Branaghin ohjaus on edelleen Frankenstein-elokuvien kukkulan kuningas.