Koirat ovat ihmisiä inhimillisempiä

Luc Bessonin käsikirjoittaman ja ohjaaman Dogman-elokuvan alussa tarinan päähenkilö, Douglas Munrow (Caleb Landry Jones) toteaa:

”Koirilla on kaikki ihmisen hyveet, mutta ei ihmisen paheita. Yksi vika koirissa on. Ne luottavat ihmiseen.”

DogmanToteamukseen kiteytyy elokuvan ydinsanoma. Dogmanissa koirat peilaavat sitä, mikä ihmisyydessä on rikki. Ihmiset ovat kykenemättömiä ehdottomaan ja vilpittömään toisista välittämiseen, kun taas koirille ehdoton välittäminen on luontaista. Poikkeuksellinen kiintymysside on selitys sille, miksi koira luottaa ihmiseen. Ihmisellä on vain valitettava taipumus käyttää tätä luottamusta väärin. Niin tekee myös Douglas. Hän ei tosin käytä tätä luottamusta koiria itseään vastaan vaan rangaistakseen väärintekeviä ihmisiä.

Filosofisesti elokuva on mielenkiintoinen moraalipaini siitä, mikä on Jumalaan uskovan ihmisen oikeutus tilintekoon, kun kristillisen filosofian ydinajatukselle, anteeksiannolle, ei anneta edes mahdollisuutta. Koiran rooli on olla tilinteon välikappale samalla, kun se täyttää ihmisen vajetta kyetä pyyteettömään välittämiseen ja hyvään, mikä on kristillisyyden ydintä.

Dogmanissa teoreettisesti syvälliset teemat on valjastettu vetämään toiminallisen jännitysdraaman vankkureita. Ratkaisu ei ole epäonnistunut, mutta ajatusrakennelmat jäävät vaillinaisiksi, kun kerronnassa pitää lajityypille ominaisesti antaa tilaa draamalle ja jännitykselle.

DogmanDogman ei ole niinkään elokuva koirista, vaan tarina koirien kanssa elävän miehen kurimuksesta ja kohtalosta. Poliisi pidättää Caleb Landry Jonesin näyttelemän naiseksi pukeutuneen Douglasin, joka puhuu koiralaumastaan lapsinaan. Pidätyssellissä psykiatri Evelyn (Jojo T. Gibbs) koettaa ottaa selvää Douglasin ajatuksista ja tarinasta.

Kerronnan rakenne on tuttu. Päähenkilön kertomukset ja takaumat ovat palapeli, josta muodostuu lopuksi kokonaisuus. Besson kokeneena tekijänä osaa virittää hiljalleen kiristyvän jännitteen, mitä sulava audiovisuaalinen kerronta tukee tyylikkäästi. Elokuvan soljuvan rytmityksen Besson on taitanut aina, vaikka sisältö välillä uomiaan hakisikin.

DogmanDogmanissa Douglas ja Evelyn vaikuttavat aluksi tasavahvoilta hahmoilta, mutta varsin pian elokuva kääntyy yksinomaan Douglasin tarinaksi. Niin kiinnostava ja mukaansa tempaava kuin Douglasin tarina onkin, kokonaisuus olisi kaivannut vastapainoksi syventymistä myös Evelynin tarinaan, joka jää nyt taustalle. Epätasapainon takia tarinoiden yhteen kietominen näyttäytyy lopussa vaikuttavuudestaan huolimatta hieman pakotetulta ja väkinäiseltä.

Toiminnan saralla Dogman on kiinnostavinta Bessonia vuosiin, ja elokuva tuo mieleen ohjaajan 1990-luvun maineikkaan tuotannon. Toiminnallisten jännitysdraamojen valtavirrasta Dogman erottuu edukseen. Koirat eivät ole ensimmäistä kertaa ihmisyyden puutteiden vertauskuvana, mutta aihepiiriä ei ole elokuvan saralla mitenkään loppuun kaluttu, pikemminkin päinvastoin.

DogmanDogmanissa on myös huomionarvoista, että koiriin suhtaudutaan kunnioittavasti koirina ja niiden ehdoilla, vaikka karvaturrit hieman epätyypillisen johdonmukaisesti elokuvassa toimivatkin. Tämä elokuvassa sallittakoon, jotta moraalipohdintoja alleviivaavat teemat tulevat korostetuiksi. Ja toisaalta koirat – kuten aikanaan Blade Runnerin replikantit – ovat ihmisiä inhimillisempiä. Asia, jonka pitäisi nykymaailmassa kolistaa jo enemmänkin kelloja.

* * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 3 / 2 henkilöä