Big Lebowski kotikatsomo

Quentin Tarantinoa on hehkutettu amerikkalaisen elokuvan uudistajaksi ja kultasormeksi, mutta tulevat elokuvahistorioitsijat varmaan nostavat esiin Coenin veljesten aivan uskomattoman upean tuotannon. Kaikki veljesten elokuvat ovat olleet täysosumia, joten on vaikea ylittää entisiä saavutuksia, sillä rima on mahdottoman korkealla, ja niinpä Big Lebowski sai tuoreeltaan kriitikoilta melko ristiriitaisen vastaanoton. Rima kuitenkin ylittyy: Big Lebowski on taas taattua tavaraa, hersyvän hauskaa ja älykästä elokuvaa.

Big Lebowskia on hankala luokitella mihinkään lajityyppiin. Ehkä rikoskomedia olisi paras määritelmä ellei sitä automaattisesti yhdistäisi keskinkertaisiin paukuttelufilmeihin. Big Lebowski on jotain aivan muuta, letkeä tarina elämäntapana keilailua ja oluenjuontia harrastavista miehistä, jotka joutuvat mukaan kummalliseen kidnappausvyyhteen. Coenin veljesten elokuvana siinä yhdistyvät Arizona Babyn (1988) irrotteleva huumori ja Fargon (1996) peräkylän junttilan sarkastinen kuvaus.

Jeff "Dude" Lebowski (Jeff Bridges) on pummi, joka voisi olla repäisty jostain Charles Bukowskin romaanista. Työnteko ei maita, mutta erilaiset päihteet ja kauniit naiset sitäkin enemmän. Sekä luonnollisesti keilaradalla notkuminen räjähdysherkän Vietnam-veteraani Walterin (John Goodman) ja perverssiä mikkihiirtä muistuttavan Donnyn (Steve Buschemi) kanssa. Lebowski joutuu moninaisten sattumien kautta mukaan rikosten ja kavallusten ketjuun, jossa tosin rikollisten sijaan ongelmia aiheuttavat hänen arvaamattomat ystävänsä. Rikkaiden seurapiireissä pöhnässä törmäilevä Lebowski on kuin Elliot Gould Robert Altmanin Pitkissä jäähyväisissä (1973).

Big Lebowskiin on kasattu taas toinen toistaan uskomattomimpia tyyppejä. John Goodman on huikea katkerana, juutalaiseksi kääntyneenä veteraanina, joka onnistuu kääntämään keskustelun kuin keskustelun Vietnamin sotaan. Veteraanien sopeutumisongelmia kuvaavat elokuvat saavat uuden ja hauskan alaluvun Goodmanin hahmossa. Mistä mahtaa johtua, että Goodman, joka muuten on ollut mukana kaikenlaisessa hömpässä, pääsee loistoonsa vasta Coenin veljesten ohjauksessa? Sivuosissa pikantteja pikavisiittejä tekevät Peter Stormare saksalaisena pornotähtenä sekä John Turturro keilaradalla lanteitaan vispaavana ex-pedofiilinä.

Dialogin rytmi on Big Lebowskissa suorastaan huikea. Päähenkilöiden päättömät keskustelut vaikkapa keilauksesta ja pasifismista sekä nautiskelevat hidastukset keilaradalla höllyvistä läskeistä tuovat elokuvaan epätodellisen leijuvan tunnelman, jota upea musiikkiraita - mm. Bob Dylan, CCR, Santana - vielä korostaa. Lebowski ja Walter ovat kohelluksineen kuin Ohukainen ja Paksukainen. Mikään ei tunnu onnistuvan kunnolla, mutta ystävät pysyvät ystävinä ja aina voi todeta: "Let’s go bowling." Big Lebowski on todellinen hyvän olon elokuva.

ks. ensi-ilta