Grimmin veljekset valkokangas

Terry Gilliamin vastoinkäymiset tuntuvat olevan vihdoin ohi. Ohjaajan edellinen elokuva Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa (1998) oli jo uhkaavasti jäämässä miehen viimeiseksi, kun vuonna 2000 aloitettu The Man Who Killed Don Quixote -projekti päätyi tuottamaan vain kasan maineikkaita vaikeuksia. Rahoituksen puutteessa joutui Gilliam lyömään luomisputkensa pakkotauolle seitsemäksi vuodeksi. Nyt on odotus ohi ja konkari pyyhkinyt pölyt ohjaajantuolistaan perusteellisesti. Tidelandinsa ohella mies ehti tänä vuonna julkaista myös isomman rahan visuaalis-ilottelunsa, odotetun Grimmin veljekset.

Historiallista draamaa saksalaisista satusedistä on Grimmin veljeksiltä turha odottaa. Mukana liikkuvat toki jatkuvasti herrojen kertomukset, mutta juonena toimii yksittäinen seikkailu – satu siis itsekin. Jacob (Heath Ledger) ja Wilhelm (Matt Damon) ovat kuuluisat veljekset jo aikanaan. Maine tosin on rakennettu mörköjä karkottamalla. Koska yliluonnolliseen uskovia maalaisia on helppo höynäyttää, luovat Grimmit hirviönsä itse ja keräävät kansalta niin tarinat kuin rahatkin. Vaan vääryydellä on tuskainen loppu, ja niin lyödään pian veljesten päitä pölkylle. Ainut keino tilanteesta selviämiseksi onkin lupautua peittoamaan pientä kylää terrorisoiva noitakuningatar (Monica Bellucci). Ikävämpi homma Grimmeille, sillä tämä otus on todellinen.

Visuaalisesti elokuva on häikäisevä. Grimmien satujen alkuperäinen raakuus ja synkkä tunnelma on sisällytetty tarinaan sydäntä lämmittävällä intohimolla. Satumaisuus välittyykin elävästi niin pelottavista metsiköistä kuin Belluccin pahaenteisestä nukkemaisuudestakin. Fantasia antaa tyylilajina elokuvalle paljon vapauksia. Maailma on sankaritarinoiden ikiaikaiseen tapaan yksinkertaisen mustavalkoinen, jossa puhdassydämiset sankarit taistelevat julmaa pahuutta vastaan. Gilliamille tyypillisesti vapaalla kädellä sävelletty meno ja meininki sopii lapsekkaaseen elokuvaan. Seikkailun kannalta onkin se ja sama, riehuvatko puikoissa oikeisiin henkilöihin pohjautuvat Jake ja Will. Pääasia, että seikkailuja riittää.

Lupaavista alkuasetelmista huolimatta Grimmien kompastuskiveksi muodostuu sen kehno käsikirjoitus. Ajoittaisista kekseliäistäkin hetkistä huolimatta kerronta sortuu aivan liian helppoihin ratkaisuihin. Myös dialogin taso on uskomattoman ideatonta, ja tapahtumien pohjustus niin yliperusteellista, että Grimmeistä tunnutaan olevan väsäämässä vähintäänkin sarjaa. Vanhana Grimm-fanina olisin myös toivonut ihmissuhdejorinoiden sijaan satumaisuuksille enemmän tilaa. Käsikirjoittaja Ehren Kruger osoitti hienon Arlington Roadin (1999) kaltaisen tyylinsä livenneen jo kauan sitten Scream 3:n (2000) ja Ring 2:n (2005) kaltaisiin hirvityksiin, eikä parannukseen tämänkään jälkeen liene enää toivoa.

Damonin ja Ledgerin suoritukset pääosaparina ovat erinomaiset, mutta näiden tulkitsemat hahmot veljesrooleineen ja valtasuhteineen yksiulotteisen tyypilliset. Bellucci vakuuttaa myös, vaikkei tämän merkityksestä markkinointivalttina olekaan epäilyksiä: noidan rooli on paitsi yksi elokuvan mehukkaimmista, myös hävyttömän suppea. Metsätuntija-Angelikan (Lena Headey) olemassaolo puolestaan yhdistyy saumattomimmin vain sivujuonen yhdentekevään wannabe-romanssiin. Myös pakollisten oheishauskuuttajien (Peter Stormare, Jonathan Pryce) hauskuus loppuu aikanaan jättäen jälkeensä vain äärimmäisen ärsytyksen. Paljon kertoo silti se, että puutteidensa kanssakin elokuva onnistuu olemaan rakastettava.

Suurten paineiden alla Gilliam on joutunut tekemään paljon kaupallisia kompromisseja. Hollywood-hötöstä massan yläpuolelle elokuvan nostaa kuitenkin juuri miehen kädenjäljen, vaikka vain ajoittainenkin, näkyvyys. Yleisherkullisen vision lisäksi Monty Python -attitudea pukkaa pintaan erityisesti elokuvan tärkeissä taitekohdissa ja tutussa historiallisille henkilöille vinoilevassa tyylissä. Surullisinta on lopuksi todeta, että vaikka Grimmin veljekset viihdyttää mainiosti nytkin, olisi siinä pienellä säädöllä voinut olla ainesta uudeksi fantasiaklassikoksi. Tämän olisi myös mieluusti Gilliamille suonut.