War Dogs valkokangas

Sota on bisnestä. Tähän päätelmään päätyy väistämättä, kun edes hieman raottaa uutisvirran rivien välejä. Monet konfliktit ja kriisit voisi vähintäänkin laannuttaa asesaarrolla. Ilman aseita ja ammuksia sotiminen olisi hankalampaa. Kansainvälisellä yhteistyöllä ja suurvaltojen resursseilla aseiden viennin lopettaminen kriisialueille olisi jokseenkin helppo manööveri. Mutta se olisi huonoa bisnestä.

Sodassa haisee raha. Asekaupassa pyörivät summat ovat niin valtavia, että tavallisen ihmisen on vaikea niitä edes käsittää. Asevarustelu ja sotiminen ovat maailman suurinta bisnestä. Suurempaa kuin elokuva. Siksi yksikään jenkkistudio ei aikanaan rahoittanut Andrew Niccolin asekauppaa käsitellyttä satiiria Lord of War (2005).

Sota on Hollywoodille isänmaallisuutta, uhrautuvaisuutta ja pullistelua. Toki poliittinen ja ideologinen kritiikki ovat saaneet sotaelokuvissa tilaa aina Vietnam-kuvauksista lähtien, mutta rahan ja talouden näkökulmaa ei ole liiemmin käsitelty. Liekö sillä jotain tekemistä asian kanssa, että Yhdysvaltojen asevoimat monasti tukee ja rahoittaa sota-aiheisten elokuvien tekoa.

Kauheilla kankkusilla tunnetuksi tulleen Todd Phillipsin ohjaama War Dogs onkin kiinnostava tapaus, sillä se pureutuu Lord of Warin tapaan asekauppaan eikä kohtele silkkihansikkain Yhdysvaltojen asevoimia saati hallintoa. Toki kritiikki on melko vähäeleistä ja jää päähenkilöiden henkilökohtaisten tarinoiden alle, mutta silti.

Jos War Dogsin taustalla ei olisi todellisia tapahtumia ja henkilöitä, tarinaa voisi helposti pitää täytenä puppuna, siksi uskomaton se on. Mutta – totuus on tarua ihmeellisempää. Parikymppiset Efraim Diveroli ja David Packouz toimivat asekauppiaina työkalunaan pelkkä läppäri. He etsivät puolustusministeriön sivuilta asevoimien pienempiä hankintoja, joita pystyivät kontakteillaan hoitamaan. Lopulta kaverusten onnistui tehdä satojen miljoonien asediili, jonka toteuttamiseksi he joutuivat lipeämään laittomalle tielle.

Tarina julkaistiin David Packouzin kertomana kirjassa Arms and the Dudes (2015), jonka pohjalta War Dogs on tehty. Toki henkilöitä ja tarinaa on muokattu ja dramatisoitu elokuvaan sopivaksi, mutta se ei vähennä tapahtumien kiehtovuutta. War Dogsilla on kunnianhimoinen lähtöasetelma avata ja kritisoida sotien ympärille rakennettua bisnestä, johon parikymppisetkin pystyvät osallistumaan tarvittavalla röyhkeydellä ja nokkeluudella. Kritiikki laimenee elokuvan edetessä, kun tarina muuttuu yhä enemmän päähenkilövetoiseksi, mutta silti sivaltava sävy pysyy koko ajan läsnä.

Phillips hyödyntää taitavasti veijaritarinoista tuttua kerrontatyyliä mutta ei lyö tyylillisesti yli laidan. Kokonaisuus pysyy hanskassa, ja komedialliset hetket ovat sangen mustia. Lopulta kyse on henkilödraamasta, jota kerrotaan asekaupan kulisseissa.

Siinä missä Lord of War kokonaisuutena kompuroi Nicolas Cagen ailahtelevaan roolisuoritukseen, Jonah Hill ja Miles Teller pitävät War Dogsia kasassa tehden hahmoistaan aidosti kiinnostavia. Erityisesti Hill tekee maanisen suorituksen Efraim Diverolina, joka kameleonttimaisesti sulautuu kaikkiin tilanteisiin edistääkseen vain omaa etuaan. Pokalla ja röyhkeydellä pääsee pitkälle.

Phillipsin suora ja räväkkä kerrontatyyli toimivat War Dogissa jopa paremmin kuin hänen edeltävissä komedioissaan. Asebisneksen kritiikissä ei mennä kovin syvälle, mutta tehdyt huomiot räväytetään katsojan silmille niin suoraan, että tyhmempikin ne tajuaa. Kun unelmatehtaan liukuhihnalta tulleessa tuotteessa katsoja käytännössä pakotetaan edes jonkinasteisiin pohdintoihin niistä arvoista, joilla elämänkulkuamme viitoitetaan, on elokuva katsomisen arvoinen korkeasta viihdekertoimestaan huolimatta.