Kauhea kankkunen 3 valkokangas

Elokuvan menestymisen suurin rasite ovat jatko-osat. Sama konsepti toistetaan yhä uudestaan ja uudestaan. Varsinkin komedian ja kauhun saralla loppumattomiksi käyvät jatko-osakimarat koettelevat niin kärsivällisyyden kuin mielekkyydenkin rajoja. Muistaako kukaan montako Poliisiopistoa tai Saw-elokuvaa on tehty? Tuskin, ja tuskin kukaan edes haluaa muistaa.

Kesällä 2009 ensi-iltansa saanut Kauhea kankkunen toi virkistävän tuulahduksen perustylsään Hollywood-komediaan. Roisi meno sai  kelvollista jatkoa pari kesää myöhemmin, mutta nyt pakkopullamaisen kolmannen osan myötä näyttää uhkaavasti siltä, että alkujaan persoonallinen idea hukataan loppumattomaan jatko-osarumbaan.

Toinen Kankkunen oli tietoinen toisinto alkuperäisestä elokuvasta. Nyt kolmannessa elokuvassa tekijät ovat yhtä tietoisesti halunneet murtaa jatko-osien peruskaavan ja kokoon on kyhätty toisenlainen tarina. Pääosassa ovat edelleen samat hemmot, mutta käsistä karanneiden kännisekoilujen sijaan kaverukset joutuvat selvittämään ryöstökuviota, joka juontaa juurensa ensimmäisen elokuvan tapahtumiin.

Uuden tarinakonseptin myötä on vaihtunut myös lajityyppi. Roisista ja porvariarvoja loukkaavasta kohelluskomediasta on otettu tukeva sivuaskel toiminnallisempaan suuntaan. Kauhea kankkunen 3 onkin toimintakomedia. Vaihdos ei ole onnistunut. Keskinkertaisia toimintakomedioita on tehty maailmansivu ja kolmas Kankkunen hukkuu tähän tusinaelokuvien suohon heti alun hulvattomuuksien jälkeen.

Toki nauruhermoja koettelevia kohtauksia ja satunnaisia sekoiluja on edelleen mukana, mutta ne ovat selkeästi alisteisia toiminnalliselle päätarinalle. Toiminnallisuudesta huolimatta elokuvaa ei ole rytmitetty toimintaelokuvaksi, joten kokonaisuus jää laahaavaksi ja kerronta junnaa liian usein tylsästi paikoillaan. Toisessa Kankkusessa kaveriporukkaan mukaan ujutettu kimittävä kiinalainenkaan ei tuo tarinaan tarvittavaa säpinää, eikä elokuvaa pelasta edes John Goodmanin näyttelemä rikollispomo.

Kolmas Kankkunen lepää yksinomaan hyvin yhteen hitsautuneen pääosakolmikon varassa. Kaveriporukan kuvauksessa luotetaan siihen, että katsojat ovat nähneet kaksi aiempaa elokuvaa. Elokuvien eri osat ylittävän tarinakaaren suhteen kolmas elokuva ei ole tolkuton, mutta ei onnistunutkaan. Hahmojen osalta tarinaa jaksaa jotenkuten seurata, ja lopputekstien lomaan ujutettu lupaus neljännestä, takaisin peruskuvioon palaavasta osasta on mitään sanomattoman kolmannen elokuvan jäljiltä jopa tervetullut.

Kolmannen osan ainut oivallus lepääkin siinä, että porukan pompolle, Alanille, on saatava nainen, jotta häitä seuraava kankkunen olisi vielä kerran mahdollinen. Niitä karkeloitava odotellessa on tyydyttävä nautiskelemaan kolmannen elokuvan soundtrackilla kuultavista Danzigista ja Black Sabbathista. Jotain sekin, eikä näitä bändejä Hollywood-leffoissa turhan usein kuule.