Bodom valkokangas

Tosielämän murhatapaukset ovat toimineet monien hyvien kauhuelokuvien innoittajina, mutta kotimaisesta Bodom-järven selvittämättömäksi jääneestä surmatyöstä kertovasta kauhuelokuvasta oli ensin pakko sekä innostua että kauhistua. Luokkakokouksen (2015) ohjannut Taneli Mustonen puikoissa sai produktion nimittäin kuulostamaan siltä, että Bodomin (2016) kauhu tulisi olemaan tasoa Hirviniemi joilottamassa Macarenaa rivoilla sanoilla. Onneksi Mustonen ei kuitenkaan lopettanut kauhun saralla tahattomasti saavutettuihin voittoihin, sillä siinä missä Luokkakokous on suomalaisen puskafarssiperinteen rivompi serkku, Bodom on oikeasti tämän maan kauan kaipaama kauhuelokuva.

Elokuva ei käsittele satoihin kertoihin puitua murhatapausta, vaan hyppää rohkeasti nykyaikaan. Päähenkilöinä on joukko nuoria, jotka haluavat retkeillä Bodom-järvellä mahdollisimman samanlaisella kokoonpanolla kuin 1960-luvulla. Autenttisuustavoitteet onnistuvat tietenkin liian hyvin, ja pian hauskaksi tarkoitettu larppi kääntyy aidoksi selviytymiskamppailuksi.

Ratkaisu siirtää tapahtumat nykyaikaan on rohkea, mutta myös toimiva. Esittämällä vain oman versionsa 60-luvun tapahtumista elokuva olisi joutunut paitsi ottamaan kantaa selvittämättömään murhaan, myös kamppailemaan pitääkseen yllä jännitettä tilanteessa, jossa ainakin osa lopputuloksesta olisi ollut jo ennalta selvä.

Vanhan murhamysteerin hyödyntäminen nykyajassa antaa Bodomille mahdollisuuden yllättää katsojansa. Elokuvalla on selkeä esikuva slashereiden kentällä, mutta sen mainitseminen tässä olisi turhaa juonen ennalta laimentamista. Sanottakoot vain, että Bodom häviää ranskalaiselle esikuvalleen brutaaliudessa ja ahdistavuudessa, mutta voittaa sen yllättäen siinä, ettei se sorru kääntämään itseään nurinpäin tarinaansa selitelläkseen.

Myös visuaalinen puoli, etenkin ympäristön tunnelmallinen kuvaus usvaisine järvineen, on ehdottomasti elokuvan suurimpia vahvuuksia. Musiikit sen sijaan olisivat kaivanneet rakkaudellisempaa kosketusta, sillä paikallaan junnaava melodia alkaa elokuvan loppupuolella käydä jo koomiseksi.

Teinislasherit tarjoavat harvoin merkittäviä loistamisen paikkoja näyttelijöilleen, eikä Bodom ole tässä poikkeus. Sen nuoret näyttelijät eivät kuitenkaan missään tapauksessa häpeä kansainvälisessä genrevertailussa. Epäuskottavat huudahdukset ja huvittava nimien toistelu vaikuttavat nekin enemmän käsikirjoituksen ja ohjauksen kuin näyttelijöiden heikkoudelta.

Yksi Bodomin heikkouksista on, ettei se todennäköisesti kykene edes säpsähdyttämään vähänkään kauhuun perehtynyttä katsojaa. Se ei silti myöskään lohduttele puiden välistä pilkahtavilla auringonsäteillä tai keventävillä vitseillä, eikä tee kompromisseja saavuttaakseen mahdollisimman laajan yleisön. Kaikenlaiselle ”vitsivitsi” -höröttelylle se sanoo tiukan ein, ja läimii päin näköä niitä, jotka odottavat jotain Nightmare – painajainen merellä (2012) kaltaista mautonta ja purematta nieltävää nötköttiä. Tämän vuoksi Bodom on ehdottomasti kunnioitettava opaste sillä melko tuntemattomalla genretiellä, jota suomalaisen elokuvan soisi jatkossakin seuraavan.