Broken Flowers valkokangas

Kulttiohjaaja Jim Jarmusch on koetellut katsojan tajuntaa aiemmin muun muassa Dead Manin (1995) ja Ghost Dogin (1999) kaltaisilla teoksilla. Vaikeaselkoisuuden ollessa miehen tuotannossa paremminkin sääntö kuin poikkeus ovat elokuvat tuoneetkin ohjaajalleen maineen lisäksi lähinnä marginaaliyleisön hiljaista kunnioitusta. Kahvia ja tupakkaa (2003) nosti pintaan yhä enemmän ohjaajassa kaiken aikaa piillyttä toista puolta: maanläheistä tilannetajua ja huumoria. Miehen uusin, Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla Suomen ensi-iltansa saanut Broken Flowers räjäyttikin sitten lopullisen potin. Välittömästi suureen suosioon kiipinyt elokuva keskittyy outouden sijaan tavallisuuteen; ihmissuhteiden vaikeuteen ja arjen luomiin yllätyksiin.

Don Johnston (Bill Murray) on keski-ikäinen, elämänilonsa menettänyt mies, jonka tyttöystävä (Julie Delpy) kaiken päätteeksi jättää. Samalla, kun tämä marssii ulos Donin elämästä, löytää mies kynnykseltään vaaleanpunaisen kirjekuoren. Nimettömässä kirjeessä ilmoitetaan, että Donilla on 19-vuotias poika, joka on nyt kaikkien vuosien jälkeen karannut etsimään isäänsä. Donin yli-innokas harrastelijasalapoliisinaapuri Winston (Jeffrey Wright) intoutuu asiasta heti. Hän ylipuhuu Donin perehtymään tähän kiintoisaan mysteeriin ja etsimään mahdolliset äitiehdokkaat selvittäkseen samalla poikansa alkuperän. Näin alkaa Donin hämmentävä matka kohti omaa menneisyyttään – mukanaan pelottava epätietoisuus siitä, mikä häntä tulevassa odottaa.

Broken Flowers noudattaa Jarmuschille perinteistä road movie -kaavaa. Tärkeimmäksi elementiksi nousee lopulta päähenkilön henkinen kasvu, oman elämänsä uudelleenjäsentäminen ja asioiden perspektiiviin asettaminen. Erilaisten naistensa kautta Don tutkii omia monia puoliaan; sitä mikä oli, ja miksi on tullut nyt. Yhtä lailla kuin kirjeen lähettäjän tai poikansa vuoksi Donin matka tehdään myös itsensä etsimisen vuoksi. Turraksi muuttuneessa elämässään Donilla ei olekaan juuri sisältöä. Kirje toisi mahdollisuuden uuteen alkuun. Vaiko sittenkin vain harhakuvan siitä?

Bill Murrayn tulkitsema Don mukailee jo tämän tyyppirooliksi muodostunutta vähäeleisen kriisiytyneen miehen mallia. Tunteiden välittäminen on näillä lähes ilmeettömilläkin kasvoilla voimakasta, eikä sanoja juuri tarvitakaan. Murrayn eleettömyys on myös Donin hahmon ydin, lakonisuudessaan tämä päätyy ajelehtimaan täysin sivuhenkilöiden armoilla. Tuo yksi kysymyskin, "oletko poikani äiti?", tuntuu olevan Donille liikaa. Yksilöllisten kukkakimppujen kanssa naisiaan lähestyvä Don on aina näitä heikompi. Hän saapuu, ja lähtee. Uskaltamatta koskaan todella kysyä.

Ihailtavia elementtejä on elokuvassa paljon. Yksi näistä ovat erityisellä taidolla kirjoitetut Donin naisten hahmot täydellisine roolituksineen. Vaikka naisia näkyy elokuvassa harmillisen vähän, ovat näiden jättämät vaikutukset sitäkin voimakkaammat. Kovinkaan usein ei näin pienistä rooleista ole luettavissa vastaavaa tunteiden määrää. Myös se, mitä naisille on vuosien saatossa tapahtunut, voidaan päätellä näistä käsittämättömän helposti. Hahmojen asema elokuvan suhteen on paitsi juonen myös teemojen kautta merkittävä. Erityisesti aika määrittyy naisiin suuntautuvan pohdinnan kohteena varsin liukuvana käsitteenä. Sitä, mitä joskus oli, ei ole enää. Mutta joskus kaksikymmentä vuottakaan ei riitä parantamaan haavoja.

Broken Flowers on kaikesta helposti lähestyttävyydestään huolimatta selkeästi ohjaajansa elokuva. Se on täynnä samoja tuttuja Jarmusch-elementtejä kuin miehen edellisetkin: alasävyistä huumoria sekä pienien hetkien ja yksityiskohtien kuvausta. Huumori on kuitenkin ensimmäistä kertaa selvästi positiivissävytteistä ja suoraa. Tässä piileekin elokuvan vahvuus, sen vilpittömyys katsojan edessä. Vaikka hahmot ovat tyypiteltyjä ja lähes uskomattomia, ovat ne silti aitoja. Myös tarina on eheä ja yksinkertaisuudessaankin moniulotteinen aina mystiseen loppuunsa saakka. Mitä meille sitten oikein kerrotaankaan? Aina on toivoa, vaikka epäuskoistakin. Jim, olet romantikko.