Zatôichi - sokea samurai valkokangas

Japanilainen pop-ikoni Takeshi Kitano on ottanut uusimmassa elokuvassaan käsittelyyn japanilaiseen populaarimytologiaan kuuluvan sokean miekkamiehen, Zatoichin. Tämä Kan Shimozavan luoma ja useasti filmattu samuraihahmo on tuttu variaatio monista idän- ja lännenelokuvien myyttisestä yksinäisestä taistelijasta ja oikeudentuojasta, joka näkymättömän käden lailla palauttaa hauraan yhteiskuntajärjestyksen keinoin, joita harvoin voi kutsua näkymättömiksi ja vielä harvemmin mitenkään yleistä oikeudentajua mukaileviksi.

Zatoichi (Beat Takeshi eli Kitano itse) on kiertelevä sokea hieroja, joka näkökykynsä puutteellisuudesta huolimatta omaa uskomattomat kyvyt ihmislihan pilkkomiseen viuhuvalla metallilla ja tällä kertaa hän vaeltelee rikollisjoukkioiden hallitsemaan kylään, jossa kiertelevät myös geisha-sisarukset etsimässä perheensä murhaajia. Juonen välttäessä syvempiä kommervenkkejä onkin selvää, että elokuvan rytmi syntyy enimmäkseen miekkataisteluista ja niiden sattumanvaraisen väistämättömyyden odottelusta. Juonen ollessa yksinkertainen on kerrontaa monipuolistettu useilla takaumajaksoilla, jotka antavat katsojille arvokasta lisätietoa elokuvan henkilöiden lähes motivoimattomasta innosta tappaa kaikki mikä vähänkin liikkuu.

Parhaimmillaan yksinkertaisuus on kaunista, tämän on Kitano aiemmin osoittanut sisäistäneensä tavalla, joka ei parhaimmillaan häpeä edes elokuvahistorian suurten minimalistien, kuten Robert Bressonin, rinnalla. Zatoichissa Kitano kulkee kuitenkin entistä lähemmäs mainstreamia lisäten elokuvaansa omituisia humoristisia elementtejä, jotka eivät siihen laisinkaan sovi. Lisäksi taistelukohtauksissa käytetyt digitaaliefektit ovat valitettavan selkeästi tunnistettavia, olkoonkin että Kitanon mukaan ne ovat tarkoituksellisesti niin, mutta silti tässä tapauksessa tekijän intentio ei muuta sitä tosiasiaa, että ne ovat vain huonoa elokuvantekemistä. Mainittakoon nyt vielä, että elokuva loppuu samuraielokuville hieman epätyypilliseen tapaan steppiesitykseen, joka itse asiassa ei ole ihan niin häiritsevä kuin voisi kuvitella...

Kitanon elokuva rinnastuu viimeaikaisten elokuvien joukossa eittämättä Quentin Tarantinon Kill Bill -kaksikkoon, sillä molemmissa toistuu miekka ja kosto -teema yhdistettynä tiettyyn ultracooliin väkivallan visualisointiin ja kuvan merkityksen taitava ja herkullinen manipulointi ääniraidalla, joka Zatoichin tapauksessa on pelkistetyn musiikin ja korostettujen miekkatehosteiden vallassa. Mutta siinä missä Tarantino on uhrannut sielunsa populaarikulttuurin keveälle moraalittomuudelle, on Kitano juurtunut vakavaan ja hiljaiseen stoalaisuuteen, joka parhaimmillaan kiteyttää hänen elokuvissaan valtavan suuren ja voimakkaan tunneskaalan vain muutamin hyvin pienin vihjein esitettynä. Myös Zatoichista löytyy näitä hiljaisia ja voimakkaita hetkiä, mutta niiden rakenne ei ole yhtä hienovarainen kuin aiemmissa Kitanon töissä, vaan elokuvan hyppivä suoraviivaisuus estää tunnelman riisuuntumiseen huippuunsa.

Zatoichissa on eräänlainen populaarin välityön lemu, joka ei kuitenkaan häiritse elokuvan taitavuutta ja viihdyttävyyttä, mutta joka kuitenkin estää elokuvan erinomaisuuden. Aivan tavallisuudesta elokuvan kuitenkin pelastaa se tinkimätön yksinkertaisuus, joka on niin myyttisten miessankareitten sielussa kuin Kitanon elokuvienkin ytimessä. Ja parhaimmillaan tämä yksinkertaisuus paljastaa maailmasta ja elämästä jotain ainutlaatuisen todellista, mutta valitettavasti Zatoichissa nämä illuminaatioiden hetket ovat yhtä poiskiitävän kätkettyjä kuin oikeassakin elämässäkin ja tällöin on elokuva epäonnistunut tärkeimmässä ja kauneimmassa tehtävässään kertoa asioista sellaisina kuin ne todella ovat.