Luther valkokangas

Saattoihan sen toki arvata, kun Mel Gibson Kristuksen kärsimysnäytelmäänsä ohjasi, etteivät sitä eurooppalaiset protestantit purematta niele. Luther on näyttelijä- ja tekijäkantansa puolesta yhteiseurooppalainen, mutta nimellisesti saksalainen tuotanto tuosta kajastavan renessanssiajan uskonsoturista, Martin Lutherista, joka kieltäytyi katselemasta vierestä Rooman emäkirkon rahastusta ihmisten sieluilla ja pisti juuri keksityn kirjanpainotekniikan avulla toimeksi.

Luther on historiallisesti mielenkiintoinen henkilö, jonka elämää soisi valotettavan muultakin kuin teesien kannalta. Toki naulaamistapahtumaan kulminoituu hyvin paljon siitä, mitä Luther sittemmin elämässään teki ja mihin joutui, mutta ihminen siellä jossain hukkuu uskonnollisen kiistelyn alle. Samanlaiseen pinnallisuuteen ja yhden asian hehkutteluun keskittyy myös Eric Tillin ohjaus. Lutherin elämä näyttäytyy meille lineaarisena kuvakertomuksena, jossa ollaan menossa pisteestä A pisteeseen B, eikä sitä mikään maallinen voima näytä estävän.

Määrätietoisuudesta huolimatta Luther ei missään vaiheessa nouse kunnolla lentoon. Lupaavia kohtauksia nähdään useampia, hauskoja ja vakavia teologisia puheita kuullaan paljon, mutta yksikään ei ole ylitse muiden. Elokuvan sanoma tuntuu olevan, että olipa kuinka ideologi tahansa, joutuu ennen pitkää poliittisen pelin nappulaksi. Hyvin yliopistouralla menestyvä Luther ajautuu melkein tahtomattaan vastustamaan paitsi itse paavia, myös paikallisia ruhtinaita, jotka yrittävät pitää hajoavia valtakuntiaan jotenkin yhtenäisinä.

Elokuvan ongelma onkin siinä, että on pyritty tekemään henkilökuva, mutta ilman täydellistä henkilön kuvaa. Luther on kärsivä, nerokas ja laupea, mutta ihmisyyteen vaaditaan muutakin. Kapinallisuuteen on aihetta enemmän kuin tarvitsisi, sillä katolisen kirkon anekauppa on hävyttömän törkeää, mutta Luther vetoaa liiaksi katsojan älyyn ja omaan ajatteluun kahden tunnin ajan. Tämän sijaan sen tulisi pyrkiä koskettamaan sydäntä uskonnosta ja tausta huolimatta.

Eurooppalaisena ja luterilaisen kasvatuksen saaneena tulee miltei petetty olo, kun mantereen yhdestä oppi- ja sivistysisästä on saatu aikaan niin lattea elokuva. Joseph Fiennes liikkuu ahtaiden rajojen sisällä roolissaan, ellei monipuolisuudeksi sitten lasketa muutaman minuutin sutaisuja avio-onnen suuntaan. Oman uskon kanssa painiskelu saa jopa koomisia piirteitä, kun uskossaan vahva Luther kituu ties kuinka monetta kertaa syntisyytensä kanssa pienessä ahtaassa kammiossa. Joskus toisto vähentää surullisella tavalla sanoman tehoa, niin tässäkin.

Kiitosta Luther ansaitsee sivuhenkilöistään. Vanhat herrat sir Peter Ustinov ja Bruno Ganz ovat hyvässä vedossa, uhkaapa Ustinovin vaaliruhtinas varastaa ajoittain koko shown. Benjamin Sandler täyttää myös hyvin tehtävänsä Lutherin uskollisena ystävänä.