Pieni merenneito valkokangas

Vuoden 1989 Pieni merenneito oli käänteentekevä tapaus Disneyn animaatioelokuvien nykyhistoriassa. Elokuva oli paluu Disneyn kultakaudelle, luovuuden ja innon äärelle, jonka studio oli perustajaisänsä Walt Disneyn kuoleman jälkeen menettänyt. H.C. Andersenin alkuperäiskertomukseen pohjautunut satumusikaali nosti Disneyn animaatiot 1980-luvun pohjanotkosta ja käynnisti studion niin kutsutun renessanssikauden.

Nyt Disneyn uusi sukupolvi on saanut Pienestä merenneidosta oman versionsa. Persoonattoman, laskelmoidun ja onton tehostepommin, jonka olemassaolon ainoa syy on alkuperäisen elokuvan jättämä lumo. Jos Pieni merenneito vuonna 1989 edusti uuden aikakauden alkua, niin vuonna 2023 se tuntuu lähinnä yhden aikakauden kuolonkorinalta.

Rob Marshallin ohjaama uusversiointi seuraa orjallisesti alkuperäisen animaatioelokuvan juonipisteitä. Teini-ikäinen merenneitoprinsessa Ariel (Halle Bailey) haluaa päästä osaksi ihmisten maailmaa isänsä (Javier Bardem) ennakkoluuloista huolimatta. Kun nuoren neidon sydän sulaa seikkailuhenkiselle prinssi Erikille (Jonah Hauer-King) tekee Ariel kohtalokkaan lupauksen. Hän antaa äänensä merennoita Ursulalle (Melissa McCarthy), joka muuttaa tytön ihmiseksi kolmen päivän ajaksi. Tuona aikana Arielin täytyy saada prinssi suutelemaan itseään, tai hän jää ikuisesti Ursulan vangiksi.

Pieni merenneito tarttuu alkuperäiseen animaatioversioon ja venyttää siitä yli kaksi tuntia kestävän pompöösin. Elokuva taustoittaa, laajentaa ja lisää hahmoja, mutta ei tuo mitään arvokasta pohjalla olevaan tarinaan. Alkuperäisteoksen ongelmat sen sijaan ovat siirtyneet mukaan sellaisenaan.

Tämä näkyy erityisesti elokuvan nimihenkilössä. Ariel jää aivan yhtä staattiseksi hahmoksi kuin mitä animaatioversiossakin. Hän on haaveileva, suurisilmäinen fanityttö vailla hahmokerronnallista kehityskaarta. Asiat lähinnä tapahtuvat hänen ympärillään, kunnes vanhoillinen yhteiskunta lopulta vastaa toiveisiin kuin taikaiskusta. Tunkkainen jälkifeministinen kaiku vuosikymmenien takaa istuu heikosti Disneyn moderniin naiskuvaan.

Muilta osa-alueilta elokuva on huokea ja kömpelö jäljitelmä, jossa tutut kohtaukset on puskettu harmaansinisen filtterin läpi ja tilkitty ylimääräisillä laulunumeroilla, ilakoinnilla ja sietämättömillä sivuhahmoilla. Yksittäiset onnistuneet roolityöt ja Halle Baileyn laulutaidot menevät täysin harakoille 250 miljoonan dollarin pannukakussa.

Teoksessa konkretisoituu kiire, välinpitämättömyys ja innottomuus. Se on laiska ja muovinen täsmätuote, joka on työnnetty markkinoille vailla jälkeäkään luovasta intohimosta. Visuaalisesti kokonaisuus muistuttaa koneen muovaamaa tekoälytuotosta, jossa näyttelijöiden kasvot on sulautettu digitaaliseen mössöön ja oksennettu kankaalle.

Pieni merenneito on kyynisen ajan keulakuva. Haalea, ruman näköinen, teknisesti kankea ja läpeensä vetämätön tehosteryöpytys, joka on enemmän rytmissä kassavirtojen sykkeen kuin luovan taiteellisen työn kanssa. Mistään inhimillisestä tai aidosta siinä ei ole jälkeäkään.