Nine valkokangas

Ei ole tässä Rob Marshallin uudessa Nine-elokuvassa pulaa kulttuurihistoriallisista aineksista eikä aineellisesta näyttävyydestä. Myös casting on niin hurja, että päätä huimaa, kun elokuvatähtiä on mukana niin Ranskasta, Espanjasta, Italiasta, Isosta-Britanniasta, Amerikasta kuin Australiastakin. Marshall jatkaa menestyksekkään Chicagon jälkeen musikaalimaailmassa. Nine on filmatisointi samannimisestä Broadway-musikaalista, joka taas perustuu Federico Fellinin kuuluun 8 1/2 -elokuvaan. Lisäkiinnostusta luo yllättäen vuonna 2008 edesmenneen Anthony Minghellan osuus käsikirjoituksessa. Olisiko Minghella elokuvan ohjannutkin, jos olisi vielä elossa?

Guido Contini (Daniel Day-Lewis) on menestyksekäs ja palvottu italialainen elokuvaohjaaja, joka valmistelee seuraavaa, suurta Italia-ohjaustaan. Hänen ongelmanaan on paha kirjoittajan blokki, eikä käsikirjoitus tahdo päästä alkuun, vaikka tuotantoaikataulu hakkaa selkään. Hahmo on alunperin Fellinin itse luoma omakuva, jota Marcello Mastroianni esittää niin ”kasipuolessa” kuin monessa muussakin Fellinin elokuvassa. Guidon elämässä on tukku naisia, joiden kanssa hän on saanut itsensä solmuun jos toiseenkin. Elokuva elokuvan sisällä alkaa muodostua näistä kuvioista, ja samalla musikaalinumerot Guidon päässä kertovat meille hänen elämästään, ja naisista sen osana.

Musikaali on monimuotoinen lajityyppi. Se ei välttämättä jakaudu, varsinkaan nykyään, selkeästi backstage- tai integroituun kategoriaan. Nine on näiden kahden yhdistelmä. Kuten backstage-musikaalissa yleensä, myös Nine-elokuvan tarinassa valmistellaan yhdenlaista esitystä, tässä tapauksessa elokuvaa, ja musiikkinumerot ovat erillisiä, omia esityksiään. Toisaalta ne edustavat myös integroidun musikaalin piirteitä, jossa numerot ovat sulautuneet dialogiin ja tapahtumiin. Musiikkinumerot ovat loogisessa yhteydessä juonen tapahtumiin, mutta ne esitetään aina irti muun kohtauksen kontekstista. Esimerkiksi Moulin Rouge ja Chicago edustavat enimmäkseen backstage-musikaalityyppiä, integroitua taas muun muassa vanhemmat West Side Story ja Sound of Music.

Rob Marshall osaa ohjata näyttävää musikaalia. Chicago oli räiskyvä ja toinen toistaan upeampaa musikaalinumeroa suoltava ilotulitus, jossa etenkin Catherine Zeta-Jones ja Queen Latifah pääsivät esittelemään karismaattisia ja ylivetoja laulutaitojaan. Ysiä katsoessa vertailukohta tulee väkisin mieleen. Guidon ahdistunut ja median pelin tunteva hahmo on ensin kiinnostava, sitten hänen itsekeskeisyytensä kääntyy hahmoaan vastaan. Naiset tästä elokuvasta tekevät kiintoisan, tosin jokunen hahmo ja suhteensa Guidoon jää sen verran irralliseksi, että osa näyttäytyy lähes statistina.

Judi Dench on Guidon luottopuvustaja ja samalla vanha ystävä, jonka luo Guido menee huolineen. Marion Cotillard on Luisa, Guidon kaltoin kohtelema vaimo, joka on luopunut omasta urastaan ohjaajamiehensä vuoksi. Penélope Cruz on Guidon rakastajatar, jonka mieli järkkyy helposti rakkauden vuoksi. Nicole Kidman on Guidon elokuvien päätähti Claudia Jenssen, jonka Guido näkee vain illuusiona kameran välityksellä. Kate Hudson on amerikkalainen toimittaja Stephanie, joka haluaa Guidon pöksyihin. Fergie on Guidon lapsuuden mystinen nainen, jonka seksuaalisuus kiehtoi pikkupoikaa. Sophia Loren on Guidon kuollut äiti, joka kulkee poikansa mielessä kaikissa vaiheissa.

Kaikilla päänäyttelijöillä on oma tähtihetkensä elokuvan kulussa. Kaikki laulavat viehättävästi, ja kuvauksella, lavasteilla ja valoilla on esityksiin saatu musikaalin vaatimaa intohimoista ja verevää näyttävyyttä. Nicole Kidmanin ääni on vahvempi kuin Moulin Rougessa, ja vaikka Kate Hudsonin kappale on melko turhanpäiväinen ja rooli irrallinen, on hänen tanssinsa ja laulunsa silti ilottelevaa. Penélope Cruz tekee tutun laadukkaan rutiinisuorituksen, josta irtosi vähän yllättäen sivuosa-Oscar-ehdokkuus. Sophia Lorenia on ylipäätään ilo katsella, hänen luontainen karismansa on kiistämätöntä.

Kaksi vie kuitenkin voiton: Marion Cotillard laulaa samettisella äänellään jumalaisesti, ja hänen riipivä My Husband Makes Movies -kappaleen tulkintansa painuu mieliin. Paremmin Black Eyed Peas -yhtyeestä tunnettu Fergie räjäyttää pankin. Hänen rehevä Saraghinansa vetää koko elokuvan parhaan kappaleen sellaisella energialla, että muilla on ihmettelemistä. Be Italian -numerossa on paljon samaa kuin Chicagossa. Näyttävä puvustus ja lavastus, Marshallin seksikäs ja lihaisa koreografia ja savuinen kabaree-tunnelma tuovat erityisesti mieleen edellä mainitun leffan Cell Block Tangon.

Paria räväytystä lukuun ottamatta suoranaista musikaalin taikaa Ninesta jää kaipaamaan. Musiikki ei pärjää esimerkiksi Chicagon ytimekkäälle biisimateriaalille. Daniel Day-Lewis jää auttamatta muiden näyttelijöiden jalkoihin. Nautinto on kuitenkin heittäytyä keskenään niin erilaisten naisten maailmaan, imaista pieni henkäys italialaista mielen kulttuuria ja antaa elokuvan huippuhetkien viedä mukanaan. Harjoitusvideoiden perusteella elokuvaa on ollut hauskaa tehdä, kyllä se välittyy lopputuloksessakin.