Nine kotikatsomo

Kenties tunnetuin italialaisohjaaja Federico Fellini poti 1960-luvulla lievää eksistentiaalista kriisiä. Fellini purki oman elämänsä mieleenpainuvimmat kokemukset, tuntemukset ja mielikuvituksensa visiot puoliksi omaelämäkerralliseksi teokseksi 8½ (1963), jonka päähahmo, ohjaaja Guido Contini, on käytännössä Fellini itse.

Kehuttu ja kohuttu surrealistinen teos sopi kuin nenä päähän 1960-luvun ilmapiiriin ja keräsi kosolti mainetta, mammonaa ja palkintoja parhaan ulkomaisen elokuvan Oscarista alkaen. Vuonna 1982 elokuvan pohjalta tehtiin Broadway-musikaali Nine, joka piti pääteemat ennallaan, mutta muutti tarinan esitystapaa ja rakennetta musikaalille sopivampaan muotoon.

Elokuvaan perustuvan musikaalin pohjalta Rob Marshall ohjasi siis vielä kerran elokuvan. Teoksen nähtyään voi vain kysyä miksi.

Samalla voi kysyä, miten Anthony Minghella on päästänyt moisen käsikirjoituksen käsistään. Kuolleista ei saisi puhua pahaa, mutta Minghellan viimeinen kässäri kielii, että huteja tulee mestarismiehellekin. Syöpään kuolleen Minghellan puolustukseksi on toki muistutettava, että Michael Tolkin oli toinen käsikirjoittaja, jonka vastuulle viimeistely tai pikemminkin sen puute jäi.

Nine-elokuva on sielutonta uudelleenkierrätystä, jossa Fellinin visiot, itsetutkiskelu ja taituruus on prosessoitu teknisesti näyttäväksi mutta kerronnaltaan äärettömän kömpelöksi ja kankeaksi kuvatukseksi. Luovuuden, ihmissuhdeongelmien ja katolisen kirkon aiheuttaman sielullisen ahdistuksen teemat ovat valjuja, pinnallisia ja haaleita, ja draaman kaari notkuu kuin Turun Myllysilta. Vauriot ovat niin pahoja, että koko roska on syytä hävittää.

Metodinäyttelijä Daniel Day-Lewis paneutuu antaumuksella rooliinsa ja yrittää pelastaa uppoavaa laivaa, mutta hänen Guido Contininsa on lähinnä moraaliton murjottaja, joka jatkaa ja jatkaa loputonta valittamistaan ja jahkailuaan. Kummelin sketsejä muistuttavan luomisen tuskan keskellä toivoisi, että taivaalla näkyisi Monty Pythonin hullusta maailmasta (1975) tuttu jumalhahmo, joka huudahtaisi ”Get on with it!”

Continin murehtimisten ja märehtimisten aiheena ovat pitkälti miehen elämän naiset aina rakastajasta (Penélope Cruz) vaimoon (Marion Cotillard). Naisten roolina on lähinnä huokailla, järjestää dramaattisen yliampuvia kohtauksia sekä puhjeta korneihin tanssi- ja lauluesityksiin, jotka varmasti musikaalissa ja teatterissa nähtynä toimisivat mainiosti, mutta jotka elokuvassa pikemminkin häiritsevät ja parhaimmillaankin jättävät tyystin välinpitämättömiksi.

Kun niukoissa hepenissä tanssahteleva, tiukkaa takamustaan ja avointa rintavakoaan auliisti esittelevä Penélope saa valkoisen lihaa syövän heteromiehenkin haukottelemaan, niin jotain on pielessä, eikä se ole kriitikon fysiologiassa, joten Viagra-paketteja ei tarvita. Kohtaus vain on täysin etäännyttävä, epäuskottava ja yksinkertaisesti tylsä. Nicole Kidmankaan ei saa muusan roolistaan mitään irti, ja Kidmanilla on kuitenkin kokemusta toimivista, fantastisen mukaansatempaavista ja elämää suuremmista musikaaleista kuten Moulin Rouge (2001).

Esitysten olisi varmasti näyttävine koreografioineen tarkoitus viihdyttää ja lumota, mutta Nine laahaa kuin perjantain viimeinen työtunti ennen viikonlopun alkua. Ylipitkä, sisällöllisesti ontto teos uuvuttaa. Jos ”Continin” elämä, ajatukset, ihmissuhteet ja visiot kiinnostavat, ainoa vaihtoehto on tarttua Fellinin omiin ohjaustöihin. Ninen voi unohtaa, kuten se pian unohtuu sen katsoneiltakin.