Murha on viihdettä

Loisteliasta musiikkia, huimia tanssiesityksiä, juonimista, draamaa, komiikkaa ja intohimorikoksia. Näistä elementeistä muodostuu Chicago, joka vetäisee katsojan hengästyttävään maailmaansa jo ensi minuuttien aikana. Kun heitetään joukkoon vielä 1920-luvun glamouria henkivät yltäkylläiset lavasteet ja yksityiskohtainen - vaikkakin naisten kohdalla niukka - puvustus, saadaan paketti joka on viihdettä puhtaimmillaan. Kun Lars von Trierin musikaali Dancer in the Dark (2000) panosti enemmän draamaan ja realistisuuteen ja Baz Luhrmannin Moulin Rouge! (2001) tuhoon tuomittuun rakkauteen ja spektaakkelimaisuuteen, keskittyy Chicago kritisoimaan Amerikan oikeuslaitosta ja mediarumbaa, tosin pilke silmäkulmassa. Jonkinlainen opetus näyttäisi olevan, että kauniilla naamalla ja tarpeellisella määrällä julkisuutta selviää mistä vain.

© 2002 Miramax FilmsMaurine Dallas Washingtonin Broadway-näytelmään ja Bob Fossen koreografioihin perustuva elokuva sai ensinäytöksensä kankaalla jo vuonna 1927, tosin ilman musikaalin ominaisuuksia. Vasta ohjaaja Rob Marshall yhdisti tarinan kaikki osaset luodakseen alkuperäistä luomusta noudattavan hybridi-elokuvan. Tarinassa hiukan hölmö, mutta juonikas pyrkyri Roxie Hart (Renée Zellweger) ampuu rakastajansa ja joutuu naisvankilaan, missä hän tapaa ihailemansa vaudeville-tähti Velma Kellyn (Catherine Zeta-Jones). Naiset taistelevat verissä päin paikasta julkisuuden valokeilassa ja huippuasianajaja Billy Flynnin (Richard Gere) suosiosta. Ikävä ja skandaalinkäryinen julkisuus on parempi kuin ei julkisuutta ollenkaan.

© 2002 Miramax FilmsKaikki elokuvan tähdet yllättävät positiivisesti esityksellään ainakin jossain vaiheessa show’ta. Itsensä luurangoksi laihduttanut Zellweger revittelee erityisesti laulu- ja tanssiosuuksissa, mutta näyttely on samaa lajia kuin hänen aiemmissa filmeissäänkin - hieman yliampuvaa ja paikoittain ärsyttävää. Zeta-Jones puolestaan on elämänsä vedossa vaarallisena vamppina, joka tietää mitä haluaa. Hän ilmiselvästi hallitsee niin laulamisen, tanssimisen kuin steppaamisenkin. Myös Gere ja Queen Latifah hätkähdyttävät herkullisilla kieroilla roolisuorituksillaan. Pisteet kotiin vetää kuitenkin John C. Reilly kiltin ja vastuuntuntoisen tossukan roolissaan; hänen surullisen itseironinen ja vähäeleinen musiikkiesityksensä vie voiton totuudenmukaisuudessaan.

Chicago on ensisijaisesti musikaali ja sen huomaa elokuvan toteutuksesta. Henkilöt ja tapahtumat esitellään laulujen kautta välistä turhankin järjestelmällisesti, mikä ei kuitenkaan estä kylmiä väreitä menemästä pitkin katsojan selkäpiitä. Laulu- ja tanssiesitykset ja niiden yhdistäminen esimerkiksi dialogiin ovat ilman epäilystäkään filmin parasta antia, mutta ne muodostuvat samalla sen heikoksi lenkiksi. Elokuva toimii kyllä osissa, musikaalina, mutta tarinan ja juonen kulku on katkonaista, mikä aiheuttaa sen, ettei Chicago toimi kokonaisuutena. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei leffa täyttäisi antamiaan lupauksia häikäisemisestä ja viihdyttämisestä. Tässä elokuvassa totuus on muunneltavissa, virkamiehet lahjottavissa ja murhatuomio vain pieni kiusallinen este matkalla maineeseen.

* * * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo:2,9 /7 henkilöä