Chicago valkokangas

Musikaali on yksi rehellisimmistä elokuvan lajityypeistä. Se käsittelee usein neonväreissä loistavaa show-maailmaa, johon harmaata ja ahdistavaa arkea halutaan paeta. Klassisissa musikaaleissahan ollaan usein tekemässä suureellista lavaesitystä tai elokuvaa, ja laulu sekä tanssi merkitsevät henkilöille mahdollisuutta astua oman itsensä ulkopuolelle. Näin itse asiassa tullaan erittäin lähelle sitä, mikä myös määrittää kokemusta elokuvasta meille katsojille: irtiottoa tutusta ja turvallisesta, huolista ja omasta itsestä sekä antautumista vauhdikkaan mielikuvituksen vietäväksi.

Parin vuoden takainen Moulin Rouge! (2001) merkitsi uutta avausta pitkään vakan alla olleelle musiikkielokuvalle. Vaikea lajityyppi on kuitenkin luultavasti pelottanut ohjaajia ja tuottajia, koska suurieleisen hitin vanavedessä emme ole saaneet nauttia vastaavista elokuvista. Tilannetta lievittämään saapuu nyt vihdoinkin Rob Marshallin valkokangasdebyytti, 1920-luvun jazz-suonta iskevä Chicago. Se on kuitenkin helppo tunnistaa Punaisen myllyn hekumallisuuden jatkeeksi. Kaukana ovat Singin’ in the Rainin (1952) sateinen katu tai elokuvastudion tyhjät lavasteet. Niiden sijaan meille näytetään vaaleanpunaisten valojen valaisemia yökerhojen tanssilavoja, kimaltavia sekä sen verran paljastavia pukuja ja rohkeita lauluja, että voisi kuvitella Madonnankin punastuvan.

Elokuva kertoo kahdesta murhasta syytteeseen joutuneesta naisesta, Roxiesta (Renée Zellweger) ja Velmasta (Catherine Zeta-Jones). He hankkivat oikeudenkäyntiä varten avukseen rahasta ja maineesta elävän, lipeäkielisen asianajajan, Billy Flynnin (Richard Gere), joka lupaa naisille vapauden, ja mikä tärkeämpää, paljon julkisuutta sekä oman esiintymisnumeron tanssilavalla. Chicago onkin vauhdikkaan jazz-musiikin tahdittama tarina kuuluisuuden tavoittelemisesta hinnalla millä hyvänsä. Vain muutamalla sivuhenkilöllä ei näytä olevan selkeän itsekkäitä pyrkimyksiä. Ja ehkä juuri tästä syystä he vaikuttavatkin eksyneiltä ja läpikuultavilta "sellofaani-ihmisiltä", kuten eräässä musikaalikohtauksessa lauletaan. Toisin sanoen Roxien ja Velman loputtomat julkisuustempaukset ja kikkailut täyttävät koko elokuvan tilan niin, ettei edes tarinalle tunnu jäävän tilaa hengittää.

Kohdittain Chicago melkein kompastuu omaan näppäryyteensä, mutta loistaa juuri musiikkinumeroissa satiirisella, jopa kyynisellä älykkyydellään. Naisvankien esittely ja asianajaja-Billyn steppaustanssi oikeussalissa ovat juuri tällaisia kohtia. Niissä musikaali näyttää parhaat puolensa rikastuttaen kohtauksia omalla maagisella, näyttävällä ja äkkiväärällä huumorillaan. Olipa kyseessä sitten vankila, yökerhon näyttämö, oikeudenkäynti tai hirttolava - kaikki tässä elokuvassa on päättymätöntä show’ta. Vain yleisö vaihtuu. Loppujen lopuksi lajityypille ei tarjota mitään uutta tai edes mitään kovin tuoretta. Onnistunut veto on kuitenkin se, että elokuva ei ota itseään liian vakavasti. Näin se uskaltaa tavoitella juuri sellaista syvyyttä, jonka avulla Chicago kestää useamman kuin yhden katselukerran.