Pertsa & Kilu valkokangas

Väinö Riikkilän (1906–1969) Pertsa ja Kilu -kertomukset ovat syystäkin suomalaisen nuorten- ja lastenkirjallisuuden klassikkoasemassa. 1950-luvulla ilmestyneet tarinat olivat ja ovat edelleen monitahoisuudessaan merkittävä kehitysaskel, jossa tarinoiden pääpaino oli lasten ja kirjasarjan edetessä varhaisnuorten tuntemuksissa, tekemisissä ja kokemuksissa. Aikuisten roolina ei ollut kaikkitietävän selittäjän tai pelastajan rooli.

Alussa aikuisten maailma oli muutenkin varsin kaukana, kunnes sarjan myöhemmissä osissa yhteiskunta ja senaikaiset luokkaerot lähentyivät päähenkilöiden vanhetessa. Rikospainotteisissa juonissa roistotkaan harvoin olivat totutun yksiulotteisia, ja moni vaarallisen oloinen hahmo oli pikemminkin reppana. Elias Westerberg esittää lunkisti jo toisen tämän vuoden moniulotteisen reppanalurjusroolinsa, toinenhan oli empivän uusnatsin rooli mainiossa Nimbyssä (2020).

Pertsa, Kilu ja heidän lähipiirinsä kasvoivat ja kehittyivät selkeästi omassa 1950-luvun kontekstissaan, joka on ajankuvana ja tapainkuvauksena kenties nykylukijalle vieraampi, mutta erityisesti poikien välinen syvä toveruus sekä ryhmädynamiikka ovat ajattomia. Ajaton on myös ohjaaja Taavi Vartian miljöö uudessa Pertsa ja Kilu -elokuvassa.

Teos on kuvastoltaan, puvustoltaan ja hahmoiltaan Riikkilän teosten kuvaamaan aikakauteen sijoittuva. Pakkaa sekoitetaan kuitenkin ajoittaisilla tarkoituksellisilla anakronismeilla ja metatason silmäniskuilla nykykatsojalle, kuten euroilla, poliisipäällikön Jerry Cotton -henkisellä punaisella urheiluautolla ja vastaavilla. Elokuva ottaa pääjuonikaarensa pitkälti Riikkilän esikoisteoksesta Viimeiset kaanit (1951) muutellen sitä joustavasti ja jättäen pois asioita, jotka eivät nykypäivän lastenelokuvan kontekstiin niin hyvin sopisi, kuten toistuvan ilmakivääreillä ammuskelun.

Sen sijaan Pertsan (Olavi Kiiski) ja Kilun (Oskari Mustikkaniemi) jatkuvan rakentelun, puuhailun ja keksintöjen tekemisen Vartia nostaa rohkeasti uudelle tasolle, jossa kaksikko kyhää ties mistä kaatopaikkaromuista toimivia lentokoneita, sukellusveneitä ynnä muita. Usein moottorit näihin tarjoaa absurdeihin onnettomuuksiin joutuva Veeti Kallion esittämä johtaja, jonka slapstick-komediaa heijasteleva epäonni on pikantti humoristinen lisä tarinaan.

Reippaita kierroksia ottavan tarinan fantastisimmat tasot tulkitsin pitkälti nuorten pojankollien ja yhden yhtä reipashenkisen tytön Pirkon (Sara Vänskä) mielikuvitusleikkien tuotteiksi, villeiksi ideoiksi ja kuvitelmiksi samalla, kun lapset selvittävät ihka oikeiden rikoksien taustoja. Hyvin samaahan oli myös 1960-luvulla alkaneessa muka Alfred Hitchcockin kirjoittamassa Kolme etsivää -kirjasarjassa, jossa salapoliiseina toimineet lapset majailivat kaatopaikan salaisessa päämajassa ja ratkoivat mielikuvituksellisia tapauksia. Erona oli vain sijainti Kaliforniassa eikä Kotkan rannikolla, mielikuvitus toi eksoottiset miljööt ja tapahtumat silti lähelle.

Todellisuus ja mielikuvitus sekoittuvat elokuvassa luontevasti, ja myös alkuperäiskirjoissa varsinkin Pertsa oli erittäin kekseliäs ja ikäistään teknisesti edellä oleva kaveri. Elokuvan ydin on kahden nuoren lapsinäyttelijän varassa, ja he täyttävät Pertsan ja Kilun mitat oivallisesti. Välittömät ja luontevat näyttelijät pelaavat hyvin yhteen ja poikien välinen kaveruus on valkokankaalla vahvaa. Myös Pirkon rooli on osuva, perusteltu ja mainiosti näytelty. Tytötkin mahtuvat leikkeihin ja kaveripiireihin, mahtuivat myös Riikkilän kirjasarjan myöhemmissä osissa.

Elokuvan paikoin nostalginen vire toi mieleen omaa lapsuutta, jolloin teoksen tavoin omien kaveripiirien ja oman parhaan ystävän kanssa tuli tehtyä ja koettua monenlaista, sekä totta että leikkiä. Lapsuudessani tuli itsekin rakennettua merikelvottomaksi osoittautunutta lauttaa alueella, joka oli vieläpä laivaston kiellettyä tukikohta-aluetta, sekä murrettua isovarvas kivimajan rakennuksessa. Vain pleikkaa kotona pelanneet milleniaalit eivät tälle muistotripille luultavasti pääse, mutta mitä vanhemmista miessukupolvista on kyse, sitä itsenäisempiä, vapaampia ja ehdottomasti nykyään kiellettyjä puuhia on touhuttu, tietysti ilman kännyköitä tai muuta yhteydenpitoa kuin Pertsassa ja Kilussa nähtävä rautalankapuhelinmalli.

1950-luvulla kyhättiin yleisesti poikaporukoissa ties mitä veneenmoottoreita ja Pojat-elokuvassa (1962) nassikat leikkivät sakemannien kranaateilla ikävin seurauksin. Aika on näistäkin monesti kullannut muistot, jännittävät värit lähiojan vedessä olivat luultavasti saasteita, mutta ei kultaisen nuoruuden muistoissa tai niiden hankkimisessa mitään vikaa ole. Kymmenvuotiaan kesämuistot ovat juuri sitä ainesta, josta Pertsa ja Kilukin ammentaa sekä nykyisille kymmenvuotiaille että sisäisesti kymmenvuotiaille.

Ohjauksellisesti Taavi Vartia pitää elokuvan hyvin hyppysissään. Päätös ohjata elokuva alkuperäistarinoiden pohjalta on järkevämpi kuin Vartian jo kaksi vuosikymmentä sitten tekemän, itsenäisiin tarinoihin perustuvan tv-sarjan lähtökohta. Vartia ei tunne myöskään tarvetta kilpailla 1970-luvun legendamaineen saavuttaneen Pertsa ja Kilu -televisiosarjan kanssa, koska sen aiheuttama nostalgiatrippi Veijo Pasasineen on vanhemmille katsojille ylittämätön. Nykylapsille 70-luvun verkkainen ja osin mustavalkoinen meno on puolestaan auttamattoman hidastempoista.

Lisäksi vaikka Vartian elokuva ei nykypäivän luokkajakoja peittelekään Pertsan vanhempien ollessa talousongelmissa ja Kilun vanhempien ollessa selvästi varakkaampia, niin uusi elokuva ei yritä liiaksi ammentaa Riikkilän kuvaamasta työväenkulttuurin murroksesta ja koulutuksellisesta kahtiajaosta oppikouluineen ja kansakouluineen. Parempi ehkä näin, nyt lopputuloksena on hyvähenkinen, positiivinen ja kestoltaan napakka lastenelokuva, jonka tietoinen vanhanaikaisuus ja ajattomuus jättävät hyvän jälkimaun. Tarinalle soisi jatkoakin, Riikkilän kirjoista riittäisi lisää ammennettavaa.