Lomasankarit valkokangas

Taavi Vartian ohjaama Lomasankarit edustaa kotimaisella elokuvakentällä harvemmin nähtyä kokoperheen toimintaseikkailua. Kreikkalais-suomalainen yhteistuotanto on kuvattu kokonaan Kosin saaren koreissa maisemissa. Valkokankaalla nähdään niin kreikkalaisia kuin kotimaisiakin tähtiä, ja painopiste on kansainvälisyydessä, näyttävyydessä sekä vauhdikkaassa toiminnassa.

Tämä kaikki murskaantuu kuitenkin hyvin nopeasti karikolle, sillä sujuvaa toimintaseikkailua ei rakenneta vain kauniilla kuvilla, vaan se vaatii myös tekijöiltään valtavasti aikaa ja vaivaa. Yksittäiset kohtaukset jäävät muodottomiksi, kun kokonaisuutta kalvaa kömpelyys niin tekstin, ohjauksen kuin näyttelijätyönkin saralla.

Toni (Nuutti Konttinen) saapuu Kosiin lomailemaan isänsä (Ville Myllyrinne), tämän uuden vaimon (Laura Malmivaara) sekä kahden velipuolen (Veikka Vainikka ja Emil Auno) kanssa. Uuteen perheeseensä nuivasti suhtautuva nuorukainen ei juuri Kreikan auringosta välitä, mutta kaikki muuttuu, kun hän tapaa paikallisen tytön nimeltä Adriana (Ifigeneia Tzola). Juuri kun loma alkaa muuttua mielenkiintoiseksi Adriana kidnapataan keskellä kirkasta päivää Tonin silmien edestä. Pian paljastuu, että taustalla on suuri rikosjuoni, jossa on mukana myös paikallisia viranomaisia. Tonin täytyy pelastaa Adriana, mutta tähän hän tarvitsee kahden velipuolensa apua.

Lomasankarit starttaa rivakasti, ja yksinkertaisen tarinan mutkia oiotaan suoriksi ennätysajassa. Puoleentoista tuntiin niputettu elokuva rakentaa alkuasetelmansa sellaisella kiireellä, että luontevuuden rajoitteet jäävät toissijaiseksi. Hiekkarantalomailusta siirrytään varsin sumeilematta kaahailemaan mönkijöillä samaan aikaan, kun luodit viuhuvat taustalla. Rymistelyyn on selvästi nähty vaivaa, mutta missään vaiheessa ei ole pysähdytty pohtimaan, että kuinka hyvin kaikki lukkiutuu osaksi kokonaisuutta.

Vaikka poikamaisten seikkailutarinoiden perinne antaa tässä suhteessa paljonkin liikkumavaraa, niin kyllä luonnottomuus silti koettelee elokuvan mielekkyyttä. Tilannetta ei juuri auta, että kaiken keskellä päähahmo jää kovin suurpiirteiseksi. Tonin kaltaisen epäsympaattisen tuittupään puolelle on kovin vaikea elokuvan alussa asettua. Samalla kalahtavat kylmäksi myös kolmikon kautta käsiteltävät iänikuiset teemat yhteen hiileen puhaltamisesta.

Pääosassa olevasta poikatriosta Nuutti Konttisella on jo aiempaa kokemusta elokuva- ja televisiopuolelta, mutta Veikka Vainikka ja Emil Auno ovat elokuvanäyttelijöinä ensikertalaisia. Kokemattomuus paistaa läpi, mutta syyttävä sormi kohdistuu enemmän näyttelijöiden ohjaukseen ja typerästi kirjoitettuun dialogiin kuin nuoriin kykyihin itseensä. Yhtälailla puolivillaista kun suorittaminen on myös kokeneemmilla tekijöillä.

Kuvien tasolla elokuva kyllä toimii. Varsinkin vedenalaiset otokset ovat upean näköisiä, ja oikea tempo on löytynyt myös muutamiin takaa-ajo kohtauksiin. Kuvaajana toiminut Mika Orasmaa ja leikkaaja Benjamin Mercer ansaitsevat tästä kumpikin kiitoksensa.

Kokoperheen nuortenseikkailuna kaupattava elokuva segmentoi kohdeyleisönsä hyvin tarkkarajaisesti. Poikaseikkailusta ei juuri kokonaisvaltaisia tyttöhahmoja löydy, ellei niiksi lasketa elokuvan pahista, pelastettavaa neitokaista ja miehensä heroistista toimintaa ihailevaa äitihahmoa. Nuoremmalle polvelle suuntatuissa elokuvissa sukupuolirajoitteet tuntuvat kovin vanhakantaisilta ja samalla suljetaan pois laajempi katsojakunta.

Pertsan ja Kilun (2000) kaltaisten poikaseikkailujen kanssa aikaisemminkin työskennelleen Vartian ohjaus on löysää ja viimeistelemätöntä. Näyttävä sirkus takkuilee ja kompastelee tämän tästä, ja välillä tuntuu, että teoksen päävaltteina ovat toimineet enemmänkin yhteistuotannon kuvankauniit maisemat kuin itsessään toimiva kokonaisuus. Modernilla extreme-ilottelulla pyritään saamaan nykyajan kohderyhmä elokuvan puolelle. Nähtäväksi jää, miten tässä onnistutaan.