Ottolapsi valkokangas

Kauhuelokuva potee nykyisin selvää alennustilaa, sillä aidosti piinaavat ja innovatiiviset lajityypin teokset tuntuvat olevan harvassa. Sen sijaan markkinoille ilmestyy kasvavalla määrällä lähinnä amatöörimäisiä tekeleitä, joissa pelottavuus samaistetaan katsojille näytettävien raakuuksien määrään.

Espanjalaisen Jaume Collet-Serran uutuudelta sopisi ehkä odottaa jotakin totutusta poikkeavaa, sillä Ottolapsessa vaikuttaa ensi näkemältä olevan kyse muustakin kuin pelkästä verellä läträämisestä. Tarinassa lapsensa menettänyt alkoholiongelmainen äiti (Vera Farmiga) päättää uuden alun toivossa adoptoida miehensä (Peter Sarsgaard) kanssa 9-vuotiaan ulkomaalaisen orpotytön (Isabelle Fuhrman). Perheessä on ennestään kaksi lasta, kuuromykkä tytär (Aryana Engineer) ja poika Daniel (Jimmy Bennett).

Enkelimäisessä pikkutytössä on kuitenkin jotain omituista: hän vaikuttaa olevan varsin kypsä ikäisekseen. Trailerin mukaan ”katsoja ei ikinä arvaa päähenkilön salaisuutta”. Mainoslause ei kuitenkaan voisi olla paljoa harhaanjohtavampi, sillä juoni kierrättää puhki kuluneita elementtejä. Näitä ovat esimerkiksi Manaajasta tuttu pikkutytön kääntöpuoli, Rosemaryn painajaisesta muistettu äidin paranoia ja Carrien kuvaama koulukiusaus. Käänteet ovat siis mahdollisimman epäyllättäviä.

Toisaalta kauhukertomusten tapahtumat ovat tunnetusti uskomattomia. Ottolapsi ei muodosta tässä suhteessa poikkeusta, sillä sen logiikka heittää häränpyllyä monet kerrat. Tämän voisi kuitenkin antaa anteeksi, mikäli elokuva olisi oikeasti pelottava. Valitettavasti näin ei kuitenkaan ole, sillä se ei missään vaiheessa saa efektien käytön sijaan viritettyä kunnon jännitettä kuluneesta asetelmastaan.

Elokuvan joka saumasta vuotava käsikirjoitus vilisee typeriä yksityiskohtia aina itäeurooppalaisesta ”Saarne-instituutista” aikuisen voimat omaaviin lapsiin ja outoja diagnooseja tekeviin lääkäreihin. Koomisuutta lähennellään jo kohtauksessa, jossa pikku Lolita yrittää vietellä humalaisen perheenisän. Lopulta mopo lähtee täysin ohjaajan käsistä ja elokuva sortuu finaalissaan haukotuttavaan veitsen heilutteluun.

Vanhemmuus, perheenjäsenten väliset suhteet ja lasten käytöshäiriöt ovat kaikki kiinnostavia teemoja, joista olisi erilaisella lähestymistavalla voinut saada aikaiseksi aidosti hyytävää kauhua. Ottolapsi ei kuitenkaan ota näistä kipeistä aiheista mitään irti vaan tyytyy sen sijaan säikyttelemään katsojaa halpamaisesti kierrätetyillä lajityypin kliseillä – tässä vieläpä millään tavalla onnistumatta.