Bitch Slap valkokangas

Bitch Slapin ohjaaja Rick Jacobsen ja käsikirjoittaja Eric Gruendeman, jotka ovat aiemmin työskennelleet muun muassa Xena – soturiprinsessan ja Herculeksen urotöistä kertovien tv-sarjojen parissa, ovat vannoutuneita vanhojen eksploitaatio- ja B-elokuvien ystäviä. Ensimmäinen yhteistyö elokuvantekijöinä on kunnianosoitus näille 1950–1970-lukujen unohdetuille, nyttemmin uudestaan esiin nostetuille halpiksille, joiden seasta itse kukin voi poimia omat helmensä.

Vanhoille eksploitaatioelokuville oli tunnusomaista erityisen räikeä ja harhaanjohtava mainonta, joka vetosi suoraan yleisön alimpiin vaistoihin. Aiheidensa puolesta elokuvat käsittelivät muun muassa huumeita, seksiä, nuorisorikollisia ja tietenkin erilaisia hirviöitä. Lopputulos oli usein niukan budjetin ja tiukan aikataulun takia hieman nuhruisen ja kotikutoisen näköinen, ja kriitikkojen asenne näitä elokuvia kohtaan ylenkatsova ja halveksiva. Legendaarisin eksploitaatioelokuvien tuotantoyhtiö oli American International Pictures, jolle esimerkiksi Roger Corman ohjasi lukuisia elokuvia.

Bitch Slap on jo onnistunut tärkeimmässä tehtävässään, joka on suurten jakelijoiden kautta elokuvateatterilevitykseen pääsy, ja sitä kautta suuren rahasumman tuottaminen tekijöilleen. Tämä saattaa kuulostaa kyyniseltä, mutta ei ole sitä. Uskon nimittäin, että elokuvan kohdeyleisö tavoitetaan, popcorn ja kevytlimu maistuvat ja yleisö poistuu teatterista tyytyväisenä ja rahoilleen kohtalaista vastinetta saaneena. Elokuvissa kun käydään niin monesta syystä, ja viihde on yksi tärkeimmistä.

Onko Bitch Slap sitten viihdyttävä? Tiettyyn rajaan asti se voisi olla sitä, mutta tekijät tuntuvat rakastuneen omaan elokuvaansa hieman liikaa, eivätkä osaa lopettaa ajoissa. Tällaisissa elokuvissa kun jokainen minuutti 85:n jälkeen on turha. Lopun kaksi peräkkäistä tappelukohtausta vieläpä samojen tyttöjen kesken on kerta kaikkiaan puuduttavaa katsottavaa. Takaumarakenne on myös väärä valinta tällaiseen elokuvaan, kun juoni on sivuseikka.

Elokuvan mainonta on hoidettu kiitettävästi, ja sen kotisivuilla kannattaakin pistäytyä. Aihealueina ovat lupaavasti hikiset tissivaot, lesbot, autot, aseet, tappelut, stripparit ynnä muut isoja pikkupoikia kiehtovat aiheet, mutta valitettavasti elokuva ei kunnolla lunasta odotuksia. Aseet ja gimmat kyllä käyvät kuumina, mutta elokuva jää auttamatta liian pitkäksi venytetyksi pastissiksi, jonka esikuvista ilmeisin on Russ Meyerin Faster, Pussycat! Kill! Kill! (1965). Esikuva vain on paljon viihdyttävämpi.

Sarjakuvamaiset hahmot eivät ole kovin kiinnostavia eivätkä läheskään tarpeeksi vinksahtaneita. Ehkäpä ohjaajaksi olisi kannattanut palkata Rob Zombie, joka tuntee friikkinsä läpikotaisin. Elokuvan parasta ja mieleenpainuvinta antia ovat sen sankaritarten uhoamisen sijasta sutkautukset ja kielikuvat, kuten ”fur pie jamboree”, ja vapaasti suomennettu ”olen pers...soonasi suuri ihailija!” Elokuva ei silti ole naisia alentava, sillä tässä elokuvassa vahvat ja ylivertaiset amatsonit vievät – ja miehet kuolevat vikisten.