Non-Stop valkokangas

Non-Stop kertoo lentokonepoliisi Bill Marksista (Liam Neeson), alkoholisoituneesta ja eronneesta kytästä. Marks on valvomassa lentoa Lontoosta New Yorkiin. Kaikki sujuu ongelmitta, kunnes Marks saa puhelimeensa viestin. Tuntematon lähettäjä uhkaa murhata matkustajan kahdenkymmenen minuutin välein, ellei lentoyhtiö maksa naurettavan isoja lunnaita.

Marks ottaa uhkauksen alusta alkaen vakavasti. Paine kasvaa, kun maan kamaralla aletaan epäillä, että henkisesti epävakaana pidetty Marks on ryhtynyt kaappariksi. Epäilyksiin on hyvä syy, sillä uhkailijan käyttämä tilinumero on Marksin nimissä. Kuka tahansa matkustajista voi olla syyllinen, ja Marks joutuu tekemään kaikkensa tekijän pysäyttämiseksi.

Tiukka alkuasetelma on viehättävä, ja klaustrofobinen lentokone mainio ympäristö tällaisen paranoia-trillerin tapahtumapaikaksi. Tämä ei kuitenkaan saisi hämätä, sillä Non-Stop hukkaa vähäisenkin potentiaalinsa kliseiden viidakkoon. Yksi isoimmista kliseistä on tietenkin Neesonin poliisihahmo, joka nähdään tahattoman koomisessa avauskohtauksessa kittaamassa viskiä pahvikupista.

Marksin työskentelytavat muistuttavat Jack Bauerin metodeja. Hän ryntäilee ympäri lentokonetta, pieksee epäiltyjä ja toimii tutkimuksissaan järjettömän epäjohdonmukaisesti, koska ajattelulle ei ole aikaa ja rapatessa roiskuu. Marksin toimintaa seuratessa on helppo ymmärtää, miksi lentokonejehut maan pinnalla pitävät häntä tikittävänä aikapommina.

Lentokoneen matkustajat ovat kaikille tuttuja aiemmista samantapaisen alkuasetelman ympärille rakennetuista jännäreistä: on yksinmatkustava pikkutyttö ja hänen nallensa, himokas pariskunta, poliisi, joka on oikea oman elämänsä John McClane, sekä ohjelmoija ja muslimi, joka ei poliittisen korrektiuden nimissä voi tietenkään olla syyllinen.

Joukkoon mahtuu myös Julianne Mooren esittämä nainen, joka ansaitsee Neesonin esittämän Marksin luottamuksen yllättävän nopeasti. Moore on tehnyt viime vuosina valtavasti töitä, mikä näkyy myös roolien laadussa. Tässä elokuvassa hän käytännössä toistaa Don Jonissa nähtyä avuliaan ja vähän kummallisen naisen roolia ollen sekä ärsyttävä että tungetteleva.

Kirsikkana kakun päällä on loppukäänne, joka on niin kaukaa haettu ja typerä, että se vetää maton koko muun elokuvan alta. Nämä mokat voisi antaa anteeksi, jos kokemus olisi edes viihdyttävä, mutta Non-Stop ei onnistu edes siinä. Se on ankea, ennalta arvattava ja ääliömäinen toimintajännäri, jonka epälooginen käsikirjoitus olisi vaatinut rutkasti korjauksia.