Mulholland Drive valkokangas

Musta limusiini ajaa pitkin öistä katua Hollywoodin kukkuloilla. Takapenkillä istuu tumma ja tyylikäs nainen. Yhtäkkiä auto pysähtyy ja kuski käskee aseella uhaten naista nousemaan autosta. Samalla hetkellä vastaantuleva auto törmää limusiiniin. Nainen hoipertelee ulos autonromusta ja lähtee kompuroimaan alas rinnettä kohti kaupungin valoja. Hän päätyy tyhjään asuntoon, jonne saapuu myös omistajan sisarentytär, vaalea Betty, joka on päättänyt kokeilla siipiään filmitähtenä. Betty hämmästyy löytäessään huoneistosta mystisen naisen, joka kärsii muistinmenetyksestä. Hän ottaa kuitenkin päättäväisesti ohjat käsiinsä ja ryhtyy selvittämään naisen, joka ilmoittaa nimekseen Rita, taustaa ja kohtaloa.

David Lynchin Mulholland Drive -elokuvan juoni kiteytyy näihin tapahtumiin ja niiden variaatioihin. Ennen limusiinikohtausta ja alkukrediittejä kankaalla on kuitenkin ehtinyt tapahtua jo paljon. Ensimmäinen otos näyttää kolme blue screen -taustaa vasten tanssivaa paria, jotka on leikattu ja kopioitu saman kuvan eri tasoiksi. Tanssijoiden päälle heijastuu otoksen lopussa ylivalotettu kuva Bettystä ja vanhasta pariskunnasta. Ylivalotettu kuva toimii siltana seuraavaan otokseen, joka on lähietäisyydeltä kuvattu sänky ja sen punaiset sänkyvaatteet. Ääniraitana on subjektiiviseen kameraan viittaava raskas hengitys. Nämä tapahtumat saavat elokuvan aikana uusia mittasuhteita ja useita vastakkaisia merkityksiä. Lopussa palataan samaan sänkylähikuvaan, joka on säilyttänyt salaperäisyytensä.

Jo elokuvan alun yksityiskohdat antavat viitteitä siitä, mitä on odotettavissa. Virtuoosimaisesti rakennettu ääniraita, dv- ja filmiestetiikan yhteensovellukset, salaperäiset henkilöhahmot ja katsojan pihdeissään pitävä tarina ovat helposti eroteltavissa elokuvan kokonaisuudesta. Elokuvan juonta on sen sijaan turha lähteä purkamaan yksityiskohtaisesti, sillä se rönsyilee useaan suuntaan ja jää lopulta avoimeksi. Mulholland Drivesta piti alunperin tulla tv-sarja, mikä näkyy erityisesti juuri juonen rakenteessa ja henkilögalleriassa. Monimuotoinen henkilögalleria sisältää kaiken arkkityypeistä absurdeihin ilmestyksiin.

Juoni vain osa tarinaa

Mulholland Driven juonesta on yritetty erottaa kaksi tasoa; elokuvan ensimmäiset 2/3 osaa on tulkittu fantasiaksi ja viimeinen osa todellisuudeksi. Elokuvan vahvuus on kuitenkin siinä, että jokainen vastaava tulkinta on yhtä tosi tai epätosi. Juonta on mahdoton selittää loogisesti. Tyyli, jolla tapahtumajaksot on sidottu toisiinsa, ei pyri juonen sinetöimiseen loppuratkaisulla. Lynchin tavoitteena ei ole rakentaa monimutkaista takautumien ja unijaksojen verkkoa, joka katsojan tulisi selvittää. Juonellisen selkeyden puute ohjaa huomion elokuvan tunnelmaan, näyttelijätyöhön ja lavasteisiin. Näin keskiöön nousee elokuvallisten elementtien jatkuva liike. Kamera liikkuu jatkuvasti etsien kiinnekohtia arvoituksellisesta ympäristöstä ja nostaa välillä rajuilla kohdistuksilla symboleita etualalle. Elokuvan aikana molemmat naispäähenkilöt käyvät läpi lähes kafkamaisen metamorfoosin (Naomi Watts on Betty/Diane ja Laura Elena Harring on Rita/Camilla). Staattisuus ja selkeys eivät sovi kuvaamaan Lynchin uusinta elokuvaa. Mulholland Drive on loputon ja muuttuva kehä. Elokuva on rakennettu eräänlaiseksi tietoiseksi hallusinaatioksi, mikä paikantaa sen hyvin lähelle surrealistien pyrkimyksiä.

Lynchin elokuvantekotapa viittaakin siihen, että hän haluaa kyseenalaistaa syy-seuraussuhteisiin tukeutuvan kerronnan ja sulkeutua kokonaan maailmaan, joka ei taivu tavanomaisiin selitysmalleihin. Lynch ei enää tutki todellisen ja "toisen ulottuvuuden" välistä suhdetta, vaan ohjaaja on siirtynyt kokonaan uuteen ulottuvuuteen. Tie lynchiläiseen maailmaan vie Mulholland Drivessa nimenomaan audiovisuaalisen ilmaisun kautta. Juonen elementit on poimittu samoista lähteistä, joista saivat alkunsa mm. Blue Velvet (1986), Twin Peaks (1990-91) ja Lost Highway (1997), mutta kokonaisuus on viritetty herkemmäksi kuin koskaan. Yksittäiset kohtaukset ovat paikoitellen suoraa hollywoodilaisen elokuvakerronnan oppikirjoista, mutta kohtaussarjat kieltäytyvät konventionaalisista tulkinnoista. Lynchin elokuva edustaa uutta avantgardea, joka tutkii mahdollisia ilmaisutapoja käyttämällä hyväkseen valtavirtakoneiston keinoja.

Elokuvahistoria ja tekniset hienoudet

Mary Sweeneyn käsialaa oleva leikkaus antaa elokuvalle rytmin, joka vaihtelee psykedeelisestä mielenmaisemasta jännitystä tihkuvien film noir -jaksojen kautta rauhallisiin kokonaisuuksiin, joissa silmä saa välillä levätä. Äänimaailman ja leikkauksen suhde on hienosäädetty äärimmilleen. Elokuva sisältää useita helmiä, jotka eivät välttämättä erotu yhdellä katsomiskerralla. Angelo Badalamentin musiikki on jälleen yksi keskeisimmistä tunnelmanluojista. Tällä kertaa mies on mukana myös näyttelijänä ja tekeekin yhden elokuvan koomisimmista kohtauksista. Muista näyttelijäsuorituksista erityisesti Naomi Wattsin muuntautumiskyky on mahtavaa katseltavaa.

Mulholland Drive on täynnä viittauksia elokuvahistoriaan ja kuvissa vilahtelevat mm. Billy Wilderin Sunset Boulevard (1950) ja Ingmar Bergmanin Persona (1966). Suorat ja epäsuorat viittaukset luovat pohjan sekä elokuvan tunnelmalle että maailmankuvalle ja ovat siten tärkeä osa kokonaisuutta. Kirkkaissa valoissa ja väreissä kylpevä Hollywood sekä sen synkkä kääntöpuoli traagisine ihmiskohtaloineen paljastavat paljon Lynchin elokuvakäsityksestä. Yksi Mulholland Driven tulkintatapa onkin nähdä se kommentaarina elokuvan mahdollisuuksista.

Elokuva vaatii katsojaltaan paljon, mutta se myös palkitsee. Jännitys, mysteerit, erotiikkaa ja komiikkaa tekevät Mulholland Drivesta erittäin nautinnollista katseltavaa. Audiovisuaalinen verkko, jonka läpi elokuva hengittää, tekee siitä yhden viime vuosien parhaista ja haastaa katsojan miettimään tarinaa juonen ilmeisintä tasoa monipuolisemmin. David Lynchin tapa olla selittämättä yhtään mitään toimii Mulholland Drivessa loistavasti. Elokuva herättää vahvoja tunteita vielä usean katsomiskerrankin jälkeen ja saa jatkuvasti uutta syvyyttä. Silencio-klubilla lausutut sanat "it’s all recorded, it is all a tape. It is an illusion" saattavat olla joillekin katsojille avain elokuvan lahjomattomaan sydämeen.