Scooby-Doo valkokangas

Yhdysvalloissa Scoopy-Doo on vanhin yhtäjaksoisesti televisiossa näytetty piirrossarja, jonka ensimmäinen jakso näytettiin syyskuussa 1969. Sarjan takaa löytyvät todelliset pitkän linjan ammattilaiset William Hanna ja Joseph Barbera. Suomessakin piirrossarjalle löytyy oma vakaa kannattajakuntansa. Kuminaamaisen koiran ja hänen rikoksia ratkovien ystäviensä seikkailuja saa nyt seurata vaihteeksi myös valkokankaalta.

Sisäisiin erimielisyyksiin hajonnut Mysteeri Oy on palannut lomanviettotarkoituksissa salaperäisille Aavesaarelle. Mukana ovat langanlaiha punapää Daphne (Sarah Michelle Gellar), kaunis poika Fred (Freddie Prinze Jr.), älypäinen rillipää Velma (Linda Cardellini), pitkätukkainen Shaggy (Matthew Lillard) ja tietenkin aina välipaloille perso Scooby-Doo (Neil Fanning). Loma katkeaa ikävällä tavalla kun selviää, että suurin osa Aavesaarella vierailevista nuorista käyttäytyvät kuin heidät olisi aivopesty. Toistensa seuraan hieman nirsoillen suhtautuvat kaverukset joutuvatkin jälleen turvautumaan yhteistyöhön arvoituksen selvittämiseksi. Saarta operoiva herra Mondavarious (Rowan Atkinson) tuntuu jollain tavalla olevan aivopesujen taustapiruna.

Scoopy-Doo näyttäisi päällisin puolin pysyvän uskollisena alkuperäiselle piirrossarjalla. Mukana on kuitenkin melkoisesti ylimääräistä toimintaa ja jotkut kohtauksista tuntuvat hieman päälle liimatuilta. Monet takaa-ajoista ovat välillä niin nopeatempoisia, ettei katsoja oikein tahdo pysyä vauhdissa mukana. Animaatioiden suhteen tekniikkakaan ei oikein tunnu toimivan, jopa ympäröivät miljööt tuntuvat liian epäaidoilta. Scoopy-Doo ei hahmonakaan tunnu mitenkään erityisen humoristiselta. Paria hyvää virnistystä lukuun ottamatta Scoopy-Doon liikkeet tuovatkin mieleen lähinnä elastisen muovin.

Scoopy-Doo ei elokuvana paljon naurata, koska sisäpiirin vitsit eivät aukea läheskään kaikille katsojille. Todella mainioita sketsejä on niin vähän, että keskikohtaan tungettu pieru- ja röyhtäilyhuumorilla ladattu kohtaus tuntuu tämän puutteen lähes epätoivoiselta pelastusyritykseltä. Edes veteraanikoomikko Rowan Atkinson ei jostain syystä saa energiaa omaan pahiksen rooliinsa.

Ainakin näin maallikon silmin Scoopy-Doo on siis lievä pettymys. On kuitenkin myönnettävä, että piirrossarjaan tarkemmin perehtyneet alan harrastajat saattavat saada siitä huomattavasti enemmän irti. Ehkä yksityiskohdat ja henkilöasetelmat nostavatkin pintaan aitoja nostalgian värinöitä. Piirrossarjaan perehtymättömälle katsojalle tulee kuitenkin väkisinkin mieleen, että Scoopy-Doota on yritetty väkisin vääntää varhaisteinien makua mukailevaan muottiin.