Mulholland Drive valkokangas

Antiikin tarustossa esiintyy eräs esine, joka sisältää kaikki mahdolliset onnettomuudet, vastoinkäymiset ja sairaudet - Pandoran lipas. Se näyttelee pääosaa David Lynchin elokuvassa Mulholland Drive, vaikka elokuvan käsikirjoitus on Lynchin itsensä. Lipas astuu näyttämölle vasta elokuvan viimeisellä kolmanneksella, mutta on läsnä läpi tarinan.

Saksalainen G. W. Pabst sovitti aiheesta konventionaalisemman version vuonna 1928 (Pandoran lipas). Sekä G. W. Pabst että David Lynch kääntävät kerrontansa katseen aina, kun kausaliteetteja on näköpiirissä. Mikään muu näitä elokuvia ei yhdistäkään.

Mulholland Drivessa Rita/Camilla Rhodes (Laura Harring) selviytyy rikollisia piirteitä sisältävästä auto-onnettomuudesta hengissä, muistinsa menettäneenä. Hän aavistaa olevansa vaarassa ja ajautuu huoneistoon, jossa tapaa Betty Elmsin/Diane Selwyn (Naomi Watts). Betty edustaa uteliaisuutta ja kirkasotsaisuutta, kuten Jeffrey Beaumont (Kyle MacLachlan) Blue Velvetissä (1986), Lynchin modernissa klassikossa. Rita on puolestaan pelästynyt ja arvoituksellinen, kuten Blue Velvetin Dorothy Vallens (Isabella Rossellini). Yhdessä he vaeltavat Los Angelesissa etsimässä Ritan identiteettiä.

Pelissä on myös pelottavia pukumiehiä, viisas vuokraemäntä, nuori ja itsetietoinen elokuvaohjaaja sekä muutama muu muuttuja. Jotakin pelottavaa on kaiken aikaa ilmassa, eikä se saa itselleen ilmaisuväylää, ennen kuin mystillinen laatikko aukeaa. Tapahtuu käänne: kukaan ole enää se, keneksi hänet kuvittelit. Onnettomuudet ja epätoivo saavat vallan.

Elokuva laajenee samalla shakkia muistuttavaksi kokonaisuudeksi, jonka voi aloittaa milloin tahansa uudelleen, millä tahansa lopputuloksella - ja mikä tärkeintä - epätodennäköisintä reittiä noudattaen. Mulholland Drive, kuten ohjaajansa elokuvat yleensäkin, on siis useita katsomiskertoja sietävä ja vaativa teos. Juuri tämä seikka tekee elokuvasta niin mestarillisen. Katsoja haltioituu sen ulottuvuuksien edessä malttamattomana päästä näkemään se uudelleen ja uudelleen.

Olisi sopimatonta hakea juonellista elementtiä tätä enempää elokuvasta, joka paneutuu Lynchin elokuvallisen ajattelun ytimeen; abstraktioihin. On luultavasti siunauksellista, ettei Mulholland Drivesta tullut alkuperäisen tarkoitusperän mukaisesti tv-sarjaa, jonka tekemiseen olisi todennäköisesti osallistunut epätasaista ohjaajakaartia (kuten sinänsä maineikkaalle Twin Peaksille kävi).

Lynchin hovisäveltäjä Angelo Badalamenti on jälleen tavoittanut oikean tunnelman. Musiikilla on Lynchin elokuvissa aivan erityinen painoarvo, joten se toimii erillisillä soundtrackeilläkin erinomaisesti.

Mulholland Drivea voisi kutsua sensuelliksi katuelokuvaksi, sillä Lynch kertoo luonteelleen ominaisella aistillisuudella intuitioista, sävyttäen näkyjään mustalla asfaltilla. Toisaalta kyseessä on eräänlainen ultra-ajan film noir, jossa kuljetaan ajan ja paikan tuolla puolen, missä ihmiset ovat kohtalokkaita ja kulkeutuvat outoihin tilanteisiin.