Kadonnutta maantietä etsimässä

"Jokaisen tyylin tarkoituksena on kyetä välittämään tietoa erilaisista tiloista, sisäisen kiihkeyden aiheuttamista jännitteistä, käyttämällä tietynlaisia merkkejä. Myös sillä on merkitystä missä tahdissa näitä merkkejä käytetään", kirjoittaa Friedrich Nietzsche.

Lost HighwayToteamus määrittää myös David Lynchin elokuvia. Hän on harvoja amerikkalaisia ohjaajia, jonka elokuvissa loogisesti etenevän tarinan sijaan keskiössä ovat subjektiiviset tuntemukset. Lynch vie katsojan keskelle aistimusten ohikiitäviä hetkiä. Monet hänen elokuvistaan ovat unimaisia kollaaseja, joiden ymmärtämisessä ei auta logiikka vaan esteettisten rihmastojen seuraaminen ja täydellinen antautuminen elokuvien tarjoamille aistimuksille. Ohjaajan elokuvat tarjoavat katsojalle haasteen, josta ei kannata kieltäytyä. Avautuessaan Lynchin maailma kaikessa kauheudessaan on yksi amerikkalaisen nykyelokuvan mielenkiintoisimmista ja kauneimmista.

Lost Highway ei ole helppo elokuva. Se käsittelee ihmismielen synkimpiä puolia: mustasukkaisuutta, ahdistusta, pelkoa. Sen kerronta on unimaista, viipyilevää, hetkiin tarttuvaa, Angelo Badalamentin loistava musiikki uppoaa luihin ja ytimiin. Kuitenkaan Lost Highway ei ole mikään päiväuni. Se on kuin painajainen, jonka muistaa tahtomattaankin vielä pitkään. Lost Highway jää riivaamaan alitajuntaa ja samalla pakottaa katsojan ajatukset liikkeelle.

Lost HighwayElokuvan tarinan selittäminen on hankalaa, jollei lähes mahdotonta. Se kertoo mustasukkaisuuden riivaamasta saksofonistista, jonka henkinen romahdus tuodaan armottomasti katsojan eteen. Lynch maalaa varsinkin elokuvan alkupuolta tummin ja paksuin värein. Fredin persoonallisuuden jakautuminen syyllisyyden vuoksi tapahtuu konkreettisesti puolessa välissä elokuvaa. Automekaanikko Petestä kerrottaessa vaihtuu tyylilajia jopa lähemmäksi Twin Peaksin parodioivaa mustaa huumoria. Tyylinvaihdos on elokuvan ainoita merkittäviä heikkouksia. Se rikkoo turhaan painajaismaista tunnelmaa ja tarinaa. Toisaalta se antaa myös katsojalle tilaisuuden paeta hetkeksi Fredin mukana todellisuuden ahdistavuutta. Henkireikä ei kuitenkaan ole pitkä ja loppua kohti pilvet tummuvat ja seinät alkavat taas kaatua.

Ranskalaisen filosofin Gilles Deleuze’n mukaan "[Y]ksikään hajalle laskettu minä ei palaa itseensä muutoin kuin kulkemalla toisten kautta, ei tahdo itseään muutoin kuin erilaisten roolien sarjan välityksellä." Juuri tällaisten roolien sarjoihin myös Fred ajautuu. Epäilys uskottomuudesta saa Fredin näkemään vaimonsa eri tavalla. Hän ei enää kykene erottamaan totuutta kuvitelmista. Negatiivisten tuntemusten pelikentällä Fred ei löydä enää itseään. Bill Pullman on vakuuttava Fredinä ja Patricia Arquette suorastaan säkenöi kaksoisroolissaan. Ahdistuksen sävyttämiä tuntemuksia Lost Highway kuvaa onnistuneesti, jos katsoja uskaltaa täysin sydämin heittäytyä mukaan elokuvan osin irrationaalisiltakin vaikuttaviin tapahtumiin.

Lost Highway avautuneekin helpommin katsojalle, jolle Lynchin aiemmat teokset ovat tuttuja. Keskeistä on Lynchin tapa pukea abstraktiot henkilöiksi tai objekteiksi. Tällaisia olioita ovat esimerkiksi Twin Peaksin Bob ja Lost Highwayn mysteerinen valkokasvoinen mies. Mustasukkaisuuden voidaan nähdä rakentuvan esimerkiksi tirkistelijän kuvaamien videokasettien kautta. Fredin talo on hänen hajoavan mielensä vertauskuva. Varjot ovat pitkiä ja käytävät synkkiä. Jäätävä vieras on tullut kutsumatta sisään ja mikään ei voi enää olla ennallaan.

Lynch lähestyy todellisuuden ideoita aistimaailman petollisuuden kautta. Lynchin realismi ei ole mimeettistä aisteista riippumattoman todellisuuden jäljentämistä, vaan nimenomaan pyrkimystä etsiä ja määritellä ihmisen subjektiiviseen aistimaailmaan kuuluvia tuntemuksia. David Lynch sukeltaa syvälle ihmismielen syövereihin ja siellä kohdatut pelot, traumat ja ahdistukset purkautuvat häkellyttäväksi elokuvaksi.

* * * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo:3,8 /4 henkilöä