The Straight Story kotikatsomo

Pintasilmäyksellä The Straight Storya on vaikea uskoa David Lynchin tekeleeksi. Odotettavissa kun ei ole kieroutunutta ja väkivaltaista pikkukaupunkikuvausta tai surrealistista sukellusta lynchilaiseen ihmemaahan. Straight Story on selkeä, yksinkertainen, lämmin, johdonmukainen ja tematiikaltaan kristallinkirkas elokuva, josta kuitenkin myös löytyy ohjaajalle ominainen kädenjälki niin käsikirjoituksen vivahteissa kuin näkemyksen peräänantamattomuudessa.

Taiteellisesti tinkimättömän Lost Highwayn (1997) jälkeen Lynch valmisti Straight Storya hyvin sammutetuin lyhdyin turvaten itsenäisyytensä osittain eurooppalaisella rahoituksella. Lopulta lähes ilman ennakkomarkkinointia levitetty elokuva saattoi itsensä ihmisten sydämiin festivaalimenestyksen, lumoutuneiden kritiikkien ja katsojapalautteiden myötä. Matalan profiilin ehkä voi ymmärtää. Straight Storyn tekijöillä oli käsissään pala puhdasta kultaa, humaani mestariteos, jonka todellista arvoa ei voi minkään valtakunnan valuutassa mitata - varsinkin nykyistä "pajatso kerralla tyhjäksi" -mentaliteettia vasten. Jo visuaalisesti Straight Story on pakahduttava. Angelo Badalamentin musiikin siivittämänä yli 80-vuotiaan veteraanikuvaajan, Freddie Francisin, taltioimat otokset suorastaan ahmivat Amerikkalaisen Maiseman kauneutta.

Tarina sairaan veljensä luo istuttavalla ruohonleikkurilla kilpikonnan vauhtia matkaavasta 73-vuotiaasta Alvin Straightista (Richard Farnsworth) tuo ensimmäiset liikutuksen kyyneleet silmiin melkein saman tien, kun aloittaa elokuvan katsomisen. Alvinin satojen kilometrien hidas matka on sellainen ihmisyyden oppitunti, että vastaavaa viisauden ja tunteen liittoa kuvaavia elokuvia saa etsiä vuosikymmenten takaa menneiden mestareiden tekeminä.

On melkeinpä väärin puhua Straight Storyn kohdalla näyttelijäsuorituksista, sillä Farnsworth ja Alvinin tytärtä tulkitseva Sissy Spacek ovat sen jonkin tuolla puolen. Kerrassaan uskomatonta ammattitaitoa. Herra Harry Dean Stantonin veli Lyle Straight on kolmas päähenkilö. Vaikka hänen roolinsa on pieni ja vasta lopussa, niin hän on koko elokuvan ajan voimakkaasti läsnä - sen näkee koko ajan Farnsworthin Alvinin kasvoilta. Onhan Stanton muutenkin yksi amerikkalaisen road movien henkilöitymistä, mikä minussa herättikin jatkuvasti mieli- ja tunnekuvia etenkin Wim Wendersin upeasta ja Stantonin uran ehkä parhaasta elokuvasta, Paris, Texasista (1984), joka oikeastaan käsittelee hyvin paljon vastaavia tuntoja ja tunnelmia.

Straight Story hengittää puhtaan, konstailemattoman elokuvan voimaa. Se on hiljainen, ajatuksille ja mietteille paljon aikaa antava, pohdiskeleva tilinteko elämän ehtoopuolesta, syksyn väistämättömyydestä, vanhuudesta, ihmisen hyvyydestä, periaatteista, anteeksiannosta, hyväksymisestä ja luopumisesta. Se on syvä ja viisas tutkielma ystävyydestä, veljeydestä ja rakkaudesta.

Tästä elokuvasta on oikeastaan vaikea kirjoittaa. Se on kuin aarre, jonka haluaa pitää vain itsellään ja jota tutkia sisimmässään. Uskonkin, että elokuva puhuttelee katsojia monin eri tavoin. On lohduttavaa, että löytyy vielä elokuvantekijöitä, jotka uskovat yksinkertaisten mutta hyvien ja syvällisten tarinoiden voimaan. Itse laitan Straight Storyn sydämessäni jonnekin Akira Kurosawan Dersu Uzalan (1975) ja muutaman muun ihmisyyden elokuvallisen opinkappaleen rinnalle.

ks. ensi-illat: - Avara maisema ja pienet ihmiset - Loputtomien viljapeltojen luona