Medusan sinetti valkokangas

Matt Damon on näytellyt muistinsa menettänyttä Jason Bournea kahdesti ennen Medusan sinettiä. Edellisissä osissa Bournen muisti on palaillut pätkittäin, kun hän välillä omasta halustaan ja välillä tahtomattaan on joutunut kohtaamaan menneisyytensä CIA:n salamurhaajana.

Doug Limanin ohjaama Medusan verkko (2002) oli tehokas agenttijännäri, jossa seikkailtiin pitkin Eurooppaa. Vaikka juonikuviot olivat korkealentoisia ja Bourne aikamoinen supersotilas, oli elokuvaan saatu mukaan maanläheisyyttä. Realistisuudesta ei kannata puhua, mutta henkilöt ja tapahtumat tuntuivat tarpeeksi vakuuttavilta ja aidoilta. Medusan iskussa (2004) ohjaajaksi vaihtui Paul Greengrass, jolla on paljon kokemusta dokumenttien teosta ja joka on ohjannut mm. viimevuotisen United 93:n. Jatko-osa jatkoi hyväksi havaittua linjaa, mutta kaikkea oli enemmän: identiteetin pohtimista, toimintaa, takaa-ajoja ja salaliittoja.

Pitäisin muuten Medusan iskua kaikin tavoin sen edeltäjää parempana, mutta esteettisesti se oli tasapaksumpi. Greengrass toi mukanaan jatkuvan käsivarakameran käytön, eikä kohtauksissa ole samanlaista dynamiikkaa Medusan verkossa. Kameran liike ei rauhoittunut koskaan tarpeeksi, ja nopeatempoiset toimintakohtaukset olivat usein pelkkää sotkua. Greengrass on ohjannut myös Medusan sinetin, joka on hyvä päätös trilogialle ja petraa vielä edellisestä osasta. Kaikki on isompaa ja korkealentoisempaa, mutta samalla tappavan tehokkaasti toteutettua.

Elokuva alkaa kutakuinkin siitä mihin edellinen osa loppui. Bournella on vielä asioita selvitettävänä menneisyydestään, ja CIA:n asioita tonkiva reportteri tuntuu hyvältä johtolangalta. Saman teeman käsittely kolmannen kerran voi tuntua jo liialta venyttämiseltä, mutta kaikkia osia käsikirjoittamassa mukana ollut Tony Gilroy pitää paketin koossa. Vaikka Bourne-leffoja voi tulla vielä lisää, tuntuvat nämä kolme yhtenäiseltä matkalta alusta loppuun.

Toteutukseltaan Medusan sinetti pieksee edelliset osat. Greengrass ja lähes samana pysynyt kameraryhmä käyttää edelleen käsivaraa lähes koko ajan. Nyt otoksien vaihtelevaa pituutta ja eri kamerakulmia on hyödynnetty kuitenkin paljon paremmin kuin edellisessä elokuvassa. Nopeatempoisissa kohtauksissa lopputulos on häkellyttävän toimiva ja selkeä. Oikeastaan kohtauksien sijaan pitäisi puhua jo sekvensseistä eli useamman kohtauksen jaksoista. Suurin osa elokuvasta kun koostuu pitkistä toiminta- ja takaa-ajojaksoista. Vaikka jaksot ovat pitkiä, ne ovat melkein kaikissa tapauksissa tarpeeksi perusteltuja, ja aina upeasti toteutettuja.

Joka tapauksessa tässä sarjassa liike on tärkeämpää kuin päämäärä. Ei Bournen oikealla henkilöllisyydellä ole mitään merkitystä, se on vain pohja, jonka päälle voi rakentaa mitä huikeampia kohtauksia. Sillä sen sijaan on merkitystä, että päähahmoista välittää. Ilman sitä ei liikkeelläkään olisi merkitystä. Vaikka lopun tapahtumat New Yorkissa alkavatkin jo hieman nakertaa uskottavuuden rajoja liikaa, on kyyti niin henkeäsalpaavaa, että epäloogisuuksista voi olla välittämättä.