Green Zone valkokangas

Green Zone sijoittuu vuoteen 2003, aikaan jolloin Saddam Hussein on suistettu vallasta Irakissa. Uutta sanottavaa tapahtumista ei elokuvalla ole, mutta toimintaelokuvaksi se käsittelee lähdemateriaaliaan enemmän kuin tarpeeksi älykkäästi. Elokuva on "saanut inspiraatiota" Washington Postin toimittajan kirjasta, joka kertoo liittoutuman arjesta Bagdadin puolueettomalla alueella vuoden 2003 hyökkäyksen jälkeen. Paljoakaan yhteistä kirjan kanssa ei elokuvalla välttämättä ole, mutta pääpiirteittäin tapahtumat noudattavat oikeita puitteita: joukkotuhoaseita etsitään mutta ei löydetä, ja homma leviää käsiin liian monen kokin takia.

Tämä on kolmas Matt Damonin ja ohjaaja Paul Greengrassin yhteistyöprojekti. Aiemmat elokuvat ovat olleet osia Bourne-agenttisarjasta, ja väkisinkin tämä tuntuu henkiseltä jatkolta niille. Visuaalisesti jatketaan samoilla linjoilla. Hektiset, lähelle tuppaavat käsivarakamerat ja nopeat leikkaukset ovat Greengrassin tavaramerkki. Konsepti ei ole menettänyt tehoaan, ja tällä kertaa meno on hivenen rauhallisempaa kuin äärimmäisyyksiin asti menneessä Medusan sinetissä (2007).

Pääosassa on Damonin esittämä vääpeli Roy Miller, joka turhautuu huonoon tiedustelutietoon joukkotuhoaseita etsiessään. Samaan aikaan maan tulevaisuuden suunnasta väännetään kättä CIA:n ja puolustusministeriön edustajien kesken, ja tähän sotkuun Miller haluaa itsensä sotkea. Muutamilla henkilöillä on tosielämän vastineensa, ja elokuva tiivistää monimutkaiset taustat sujuvasti etenevän juonen lomaan. Tositapahtumien painolasti kuitenkin tuhoaa osan elokuvan jännitteistä: keskeinen asia juonen kannalta on tiedossa jokaisella, joka on vähänkin seurannut uutisia.

Siitä huolimatta Green Zone onnistuu ainakin näennäisen uskottavasti esittämään Irakin monimutkaisen tilanteen ja tiputtamaan katsojan keskelle Bagdadin sotatanteretta. Armeijan joukot kinastelevat keskenään, Pentagonilla ja CIA:lla on omat tavoitteensa. Elokuva tietysti yksinkertaistaa, mutta ei tyhmennä. Tasapainoilu lähihistorian esittämisen ja viihdeannoksen välillä onnistuu, kun katsojan valistaminen ei ole itsetarkoituksena.