Matilda valkokangas

Amerikkalainen lastenelokuva on pitkään ollut kokoillan animaatioiden temmellyskenttää. Disney ja Warner Bros. ovat vuorotellen julkaisseet valkokankaalla toinen toistaan näyttävämpiä historiallisia tarinoita ja kansantaruja. Skaala onkin kattanut Christensenin merenneitotarinasta Amerikan alkuperäiskansoja tarkastelevaan tarinaan Pochahontasista ja Victor Hugon luomasta kyttyräselästä eläinmaailman kuninkaan esittelyyn. Päivänvalon nähneet lapsille suunnatut ei-animaatio-lastenelokuvat ovat kerta toisensa jälkeen jääneet tyhjiksi rallatteluiksi. Elävät kumimönjät, minisiat tai tehohiiret eivät jaksa kiinnostaa kaiken nähneitä ja kaiken kokeneita. Pitkään aikaan ei ole tullut mitään sykähdyttävää.

Valkokankaalla onkin vihdoin jotakin erilaista! Ohjaajan saappaita jo useampaankin otteeseen epätasaisesti kokeillut Danny DeVito (Hoffa, The War of the Roses, Throw Momma from the Train) on onnistunut luomaan veikeän lastentarinan, kertomuksen, joka varmasti miellyttää hieman varttuneempiakin. Roald Dahlin kirjoittamaan mustan komedian kyllästämään romaaniin perustuva elokuva tarjoaa sarjakuvamaisen maailman, jossa kaikki on joko mustaa tai valkoista, isoa tai pientä - vahvasti liioiteltuna. Tarinan kerrontamuoto on The War of the Roses -leffan klooni. Danny DeVito häärii jälleen kertojaäänenä ja näyttelijänä ohjaamassaan elokuvassa. Tällä kertaa elokuva kuitenkin poikkeaa esikuvastaan. Se toimii sittenkin!

© Columbia TriStar

Matilda (Mara Wilson) on lahjakas pikku tyttö, jolla on unelma. Hän haluaa oppia. Kirjaston lastenosaston käydessä tuttuakin tutummaksi Matilda alkaa ammentaa tietoa vaativammista teoksista. Wormwoodien "perheyhteisö" on kuitenkin kaikkea muuta kuin kannustava. Isä Harry (Danny DeVito) on öljytty autokauppias, joka on unohtanut lapsensa iän ja joka patistaa lapsiaan oppimaan elämän totuudet television kautta. Äiti Zinnea (Rhea Phearlman) taas on kiinnostunut enemmän saippuaopperoista ja bingosta kuin Matildan koulusta. Veli taas on tulossa vanhempiinsa. Matildan unelma pääsystä kouluun näyttää lopulta kuitenkin toteutuvan, mutta... koulun rehtorina on Agatha Truncbull (Pam Ferris), jonka mukaan lapset ovat maan vaiva ja koulu olisi parhaimmillaan ilman lapsia. Ja joka on vahingossa mennyt ostamaan isäpapan "fiksaaman" auton romun!

"I’m smart; you are dum. I’m big; you’re little..."

Roald Dahl on eräs lastenkirjallisuuden merkillisyyksiä. Vuonna 1990 edesmennyt kirjailija oli leppoisan ja hyväntuulisen satusedän irvikuva. Omia patoutumiaan kirjojen sivuille suoltanut kirjailija näyttikin nauttivan kirjojen sivuilla tapahtuvasta lasten pelottelusta. Tunnetuin Dahlin sepittämä tarina on ehkäpä kertomus taivaaseen yltävästä pavunvarresta. Jättiläisten kyllästämässä maailmassa kaikki oli todellakin suurta tai todellakin pientä. Danny DeViton ohjauksessa Dahlin kertomusten maailmankuva välittyykin valkokankaalle alkuperäisen kaavan mukaisesti, mukavan mustavalkoisesti ja alleviivaten. Lasten perspektiivistä maailmaa tarkasteleva elokuva käyttääkin hyväkseen jokaista mahdollista lapsen mielen muokkaamaa käsitystä. Vanhemmat ovat asioista mitään ymmärtämättömiä, siskokset kiusoittelevia typeryksiä ja opettajat pahimmillaan saavat paholaisenkin kapeaksi kateudesta.

Danny DeViton esittämä isäukko on autokauppiaan irvikuva, joka pitää lastaan kotona vastaanottamassa varastettuja auton varaosia sisältäviä paketteja. Isän kieroilujen jäljille päässeet FBI-agentit ovat kuin repäisty kököimmästä mahdollisesta rikoselokuvasta. Ja tosiaankin pahimmat mahdolliset opettajat ovat ...oppilaiden pahimpia mahdollisia painajaisia. Pam Ferrisin esittämä murjukoulun rehtori onkin valkyria-hahmoinen hirvitys, jonka opetusmetodit ovat enemmän kuin outoja. Moukarinheittoa lapsilla harjoittava kammotus tuokin mieleen muistikuvat entisen Itä-Saksan naisten olympiajoukkueen voimailulajien edustajien ulkoisista muodoista. Rankaistuskoppina on keskiaikaisen rautaneito-kidutuskaapin jäljiltelmä. Vastaavasti pahojen vastakohtana on todelliset enkelimäiset pyhimykset. Tukea ja turvaa kaipaavalle nuorelle sankarittarelle elokuvassa tarjoaakin ujoa ja herkkää opettajaa esittävä Embeth Davidtz. Stereotypiat ovatkin elokuvassa vailla vertaansa.

Ei kuitenkaan vain perheen pienimmille

Danny DeViton ohjaus tarjoaa varmasti monia nauruja perheen nuorimmille. Matildan visuaalisuus onkin mukaansatempaavaa. Värikäs "mustavalkoinen" maailma ja pilaa estottomasti aikuisista tekevä kerronta ei varmasti jätä nuoria katsojiaan kylmäksi. Elokuva ei kuitenkaan ole suunnattu vain lapsille - telekineettisen "hömppäpömpän" rinnalla kerronnassa esitetään materiaalia myös lastensa teattereihin tuoneille aikuisille. Todennäköisesti elokuvan "monipolvisuus" avautuukin parhaiten suuri hieman iäkkäimmälle katsojalle. Matilda ja lasten kapina -elokuvan kautta valottuva amerikkalaisen perhe-elämän rutiinien parodiointi muodostaakin varttuneemmille hauskan näkökulman elokuvaan.

Elokuvassa saavatkin kyytiä tyypillisimmät käsitykset amerikkalaisista arvoista ja ennakkoluuloista - vahvasti liioiteltuna ja karikatyrisoituna. Yksittäiset kommentit tuovat suolaa kerrontaan. Erityistä kritiikkiä Danny DeViton hyppysissä saa käsitys television kaikkivoipaisuudesta amerikkalaisessa kulttuurissa. Harryn kommentit "There’s nothing you can get from a book than you can’t get from a televison faster" ja "Why would you want to read when you got the television set sittin’ right in front of you?" ovatkin kritiikkinä hauskan osuvia. Alleviivaava ja sormella osoitteleva kommentointi onkin mukavaa ja rentouttavaa viihdettä - varsinkin kun kerronta on erittäin sujuvaa ja omalla tavalla puhuttelevaa. Matilda ja lasten kapina ei tarjoa syvällisiä yhteiskunnallisia tulkintoja tai kritiikkiä …tai edes piilotettuja viestejä. Elokuva tarjoaa vain mukaansa tempavaa viihdettä. Suositeltava elokuva lapsille, lapsenmielisille ja vähän muillekin hyvän viihteen ystäville.