Solitary Man kotikatsomo

Solitary Man (2009) alkaa kohtauksella, jossa menestyvää autokauppaketjua pyörittävä Ben Kalmen (Michael Douglas) yrittää puhua lääkärinsä pyörryksiin välttyäkseen kuulemasta, mitä kerrottavaa tällä on. Omahyväinen supliikkimies ei ole koskaan pysähtynyt miettimään omaa kuolevaisuuttaan eikä aio tehdä sitä nytkään. Kun tuttu tohtori ilmaisee huolensa Kalmenin rutiinitarkastuksessa ilmenneistä poikkeamista, mies pistää torjuntavaihteen päälle ja jättää menemättä lääkärin määräämiin lisätutkimuksiin.

Kuuden vuoden kuluttua Kalmen on edelleen hengissä, mutta firma on mennyt nurin ja pitkä avioliitto nuoruudenrakkauden (Susan Sarandon) kanssa päättynyt. Mies elää kuin viimeistä päivää, mikä hänen elämänkatsomuksessaan merkitsee mahdollisimman paljon seksiä mahdollisimman nuorten naisten kanssa. Varakasta ja vaikutusvaltaista Jordania (Mary Louise Parker) elostelija tapailee vain saadakseen bisneksensä taas jaloilleen. Naisystävän tyttären kanssa vehtaaminen osoittautuu kuitenkin kohtalokkaaksi virheeksi, jonka seurauksena Kalmenin uran viimeisetkin rippeet valuvat viemäristä alas.

Brian Koppelmanin käsikirjoittama ja ohjaama elokuva on muotokuva miehestä, joka tuhoaa torjutussa kuolemanpelossaan kaiken sen, mikä tekee elämästä elämisen arvoista. Nimensä mukaisesti elokuva keskittyy yksinäistyvään päähenkilöönsä, eikä tarjoa sivuosissa nähtäville näyttelijöille mahdollisuuksia omien roolihahmojensa rikastamiseen.

Michael Douglas on erikoistunut itsekeskeisten ja sanavalmiiden pelimiesten rooleihin. Ben Kalmenissa on paljon samaa kuin Oliver Stonen tuoreen Wall Street: Money Never Sleeps -elokuvan (2010) vanhentuneessa Gordon Gekkossa. Kalmen on kuitenkin pikkutekijä älykkäämmän Gekkon rinnalla. Vankilassakin hän vain käväisi pieleen menneiden autobisnestensä vuoksi.

Ehkä Gekkoakin enemmän ajelehtiva autokauppias muistuttaa kirjallisuudenprofessori Grady Trippiä, jota Douglas näytteli Curtis Hansonin leppoisassa Wonder Boys -elokuvassa (2000). Kalmenin tavoin myös Tripp vältteli ottamasta vastuuta elämästään tai läheisistään.

Koppelman on kokeneempi käsikirjoittajana kuin ohjaajana, ja elokuvaan jää hieman hengetön paperin maku. Tarina on kerrottu niin epäelokuvallisesti, että se voisi toimia yhtä hyvin kuunnelmana. Päähenkilön suuhun on kirjoitettu paljon pitkiä monologeja, joiden aikana muut henkilöt seisovat toimettomina kuuntelemassa. Tämä kuvaa tietysti hyvin Kalmenin kaltaisten ihmisten itseriittoista tilanvaltausta, mutta elokuvaan tällaiset kohtaukset luovat usein toistuessaan tyhjäkäyntiä.

Elokuvan alkutekstien taustalla soi Johnny Cashin karheanherkkä tulkinta Neil Diamondin kappaleesta Solitary Man. Kappaleessa etsitään rakkautta mutta myös vähätellään sitä: rakkaus on pieni sana, paperisormus, osa-aikaista vain. Epäselväksi jää, löytääkö Ben Kalmen lopulta onnensa vai käveleekö hän toistamiseen sen ohi.