Man on the Moon kotikatsomo

Yhdysvaltalainen Andy Kaufman kuoli vuonna 1984 keuhkosyöpään vain 35-vuotiaana, mutta hän ehti jättää lähtemättömän jäljen yhdysvaltalaiseen viihdekulttuuriin. Kaufmania kutsuttiin koomikoksi, mutta itse hän ei termiä hyväksynyt sen rajoittavuuden takia ja mielsi itsensä ”laulu- ja tanssimieheksi”.

Kaufmanin esitykset olivat omanlaistaan performanssitaidetta, jossa hän vaihtoi, yhdisteli ja rikkoi eri viihde- ja komediaelementtejä ja pallotteli niillä kuin jonglööri. Kaufman pisti itsensä likoon ja teki itsestään ristiriitaisen, räävittömän persoonan, jonka spontaaneilta näyttäneet tempaukset olivat yleensä tarkoin harkittuja. Loipa Kaufman myös räväköitä sivupersoonia kuten yökerholaulaja Tony Cliftonin, jota suurin osa aikalaisista luuli oikeaksi henkilöksi.

Kaufmanin elämä oli yhtä performanssia, ja sen esittämiseen vaaditaan samanmoinen performanssi. Milos Formanin elokuvan alkukohtauksessa Jim Carreyn esittämä Kaufman tulee ruutuun ja kertoo, että seuraavaksi nähtävä elokuva ei ole täysin totta, sillä se sekoittaa tapahtumien järjestystä, yhdistelee toisia ja keksii osan itse, jotta elokuvasta tulisi dramaattisempi. Näin myös on, sillä vaikka Man on the Moon pääsääntöisesti seuraakin kronologisesti Kaufmanin elämää uran alusta tämän kuolemaan, käsikirjoitus ottaa välillä rankasti taiteellisia vapauksia.

Suurin osa elämänkertaelokuvistahan tekee täsmälleen samoin, Man on the Moon vain varoittaa siitä heti alussa Kaufmanin suulla etukäteen. Metatason alkukommentointi on toisaalta rehellinen, mutta se myös etäännyttää katsojaa. Jopa Kaufmanin kuolemasta tulee performanssi, mikä jättää katsojan tuntemukset varsin pintatasolle. Jos elämänkertakin on vain show’ta, niin todellisiin hahmoihin ja heidän olemukseensa on vaikea päästä käsiksi.

Elokuva jäisikin varsin etäiseksi, elleivät sen näyttelijäsuoritukset olisi kauttaaltaan niin onnistuneita ja toisi teokseen inhimillistä lämpöä. Jim Carreylle Kaufmanin rooli oli ensimmäisiä vakavia roolisuorituksia, ja Carrey eläytyy Andyn nahkoihin saumattomasti. Carreyn omakin ura on paljon velkaa Kaufmanin elämäntyölle ja vahvalla roolisuorituksellaan Carrey maksaa osan velasta takaisin. Carreyn rooli on edelleen hänen parhaimpiensa joukossa, vaikka Man on the Moonista on jo toistakymmentä vuotta.

Myös Paul Giamatti Kaufmanin ”kanssavehkeilijänä” Bob Zmudana sekä Danny DeVito managerina saavat askelmerkit kohdalleen. Edellä mainittujen varjoon on kuitenkin suotta jäänyt Courtney Love, jonka roolisuoritus Kaufmanin rakkaana Lynnenä on ensiluokkainen. Olisi saanut Love vain jättää tökerön feministipunkkinsa rämpyttämättä ja huumeet vetämättä, jotta hän olisi voinut keskittyä tosissaan näyttelijätyöhön. Edes se ei vaikuta roolin merkittävyyteen, että Lynnen hahmon vaiheet ja kohtaaminen Kaufmanin kanssa ovat täyttä sepitettä vailla mitään totuuspohjaa. Tärkeintä ei ole totuus vaan tarina.