Kreikkalainen naimakauppa 2 valkokangas

Kreikkalainen naimakauppa oli pienimuotoinen yllätyshitti kolmetoista vuotta sitten. Harmiton komedia perustui kreikkalaistaustaisen Nia Vardalosin omista elämänkokemuksista ammentavaan stand-up -esitykseen. Vardalos esitti elokuvassa Toulaa, Yhdysvalloissa asuvan kreikkalaisperheen kolmekymppistä vanhapiika-tytärtä, joka lopulta löysi rakkauden Ianista (John Corbett). Ei-kreikkalainen mies oli kova paikka Toulan patavanhoilliselle isälle (Michael Constantine).

Kiltillä otteella toteutetun ja pohjimmiltaan konservatiivisen komedian erotti valtavirrasta lähinnä kreikkalaisuuden tuoma eksotiikka. Reilu vuosikymmen myöhemmin kreikkalaisuutta on haluttu kupata vielä kertaalleen ja elokuvalle on tuhdattu jatko-osa, Kreikkalainen naimakauppa 2.

Toula ja Ian elävät olevinaan onnellisesti Toulan perhekunnan naapurissa. Teini-ikäinen tytär haluaa collegeen toiseen kaupunkiin, mikä on ylihuolehtivalle äidille kauhistus, samoin isoisälle, joka puuhaa tyttärentyttärelleen kreikkalaista poikaystävää ennen kuin tytöstä tulee vanha ja ruma. Sattumalta sitten selviää, ettei isoisäkään ole virallisesti naimisissa oman armaansa kanssa, joten eripuraisilla vanhuksilla on edessä uudet häät.

Käsikirjoitus on jopa romanttiseksi komediaksi naiivi ja infantiili. Kommellukset ja dialogi ovat niin löylynlyömiä, että näyttelijät ovat paikoin silmin nähden vaivaantuneita ladellessaan suustaan pelkkiä pölhöyksiä. Varsinkin John Corbett vaikuttaa siltä kuin häntä pakotettaisiin aseella uhaten näyttelemään idioottifarssissa.

Elokuvan komiikka ei nosta hymyn häivettäkään suupielille koko puolentoista tunnin aikana. Tietokoneen käyttöä opetteleva ja seksistisiä sutkautuksia lateleva vanhus ei ole erityisen toimiva vitsi vuonna 2016.

Vastenmielisintä elokuvassa onkin sen kummallinen arvomaailma ja luotaantyöntävä konservatismi. Välittäminen on elokuvassa yhtä kuin nenäkästä uteliaisuutta, yksityisyyden loukkaamista ja nokkansa toisten asioihin työntämistä. Jos oman puolison suku tulisi sisään ovista ja ikkunoista puuttuen jokaiseen arjen asiaan, yhteiskuoron sijaan laulaisi haulikko.

Tungettelevat sukulaiset voi niputtaa vielä huonon huumorin piikkiin, mutta vanhan ukon patriarkaalinen möykkä on sietämätöntä. Elokuvan tuputtaman "kreikkalaisen" arvomaailman mukaan naiset voivat haaveilla ja vähän tärkeilläkin kunhan muistavat mennä naimisiin sen oikean miehen kanssa ja pyöräyttää tälle potria lapsia sekä hellan ääressä maittavaa ruokaa. Konservatiivinen konsensus siunataan vielä kauniiksi lopuksi sukuun saadulla kiintiöhomolla, sellainenhan on kaikesta vastenmielisyydestään huolimatta vapaassa maailmassa nykyään trendikästä.

Olisiko tämä kaikki voitu oksentaa valkokankaalle, jos elokuva kertoisi etelän punaniskaperheestä? Tuskin. Sopimattomuuden rajat olisivat tulleet vastaan. Eurooppalaisella kulttuurikontekstilla ja kreikkalaisella etnisyydellä pahinkin änkyröinti voidaan kuitenkin voidella komedian pajunköydeksi. Aleksanteri Suuri, johon elokuvassa moneen kertaan viitataan, heittäisi haudassaan volttia, jos tietäisi millaisia pellejä kreikkalaisista tehdään.