Suburra valkokangas

Järjestäytyneessä rikollisuudessa on jotain sellaista, mikä vetoaa syvästi elokuvien katsojiin. Mafiasta on tehty sekä Italiassa että ulkomailla monenmoisia elokuvia, jotka tavalla tai toisella asettavat vastakkain perinteiset pehmeät perhearvot häikäilemättömän korruption ja valtapelin kanssa. Televisiosarjaa Gomorra ohjanneen Stefano Solliman Suburra ei tarinansa puolesta ole mikään poikkeus tyylilajissaan, vaan luottaa enemmän visuaalisuuteen ja tunnelmanluontiin.

Kansanedustaja Filippo Malgradin (Pierfrancesco Favino) tavallinen syrjähyppy prostituoitujen luona muuttuu painajaiseksi, kun alaikäinen tyttö kuolee yliannostukseen. Tämä pistää alulle hitaasti vyöryvän ketjureaktion kilpailevien jengien ja yksittäisten ihmisten välillä, ja kaikkea tätä yrittää epätoivoisesti hallita pahimpienkin rikollisten pelkäämä salaperäinen Samurai (Claudio Amendola).

Elokuva alkaa vahvan visuaalisilla otoksilla pimeistä ja sateen piiskaamista kaduista, juhlista ja hotellihuoneista, ja tätä kaikkea säestää voimakas, läpitunkeva musiikki. Sollima tekee alusta lähtien selväksi, että elokuva on tehty tunteella. Visuaalisesti Suburra onkin vaikuttavampi kuin suuri osa lajityyppinsä edustajista, ja melodraamaa on osattu käyttää yllättävän onnistuneesti tärkeimpien kohtausten yhteydessä.

Suburra sijoittuu vuoteen 2011, talouskriisin pahimpaan aikaan. Tarina ei suoranaisesti perustu todellisiin tapahtumiin, mutta on helppoa nähdä yhtymäkohtia vaikkapa Silvio Berlusconin skandaaleihin ja poliitikkojen laajamittaiseen korruptioon. Elokuvan pituudesta ja hahmojen runsaudesta huolimatta yhteiskuntarakennetta ja korruptiota ei käsitellä erityisen syvällisesti, eikä tarinan tarkoitus ole olla vahvan yhteiskuntakriittinen, vaan pikemminkin tyylitellyn viihdyttävä perinteinen rikosdraama.

Itsessään monimutkaisen juonen hidas auki keriminen luo elokuvan rakenteeseen tunnelmallista hekumointia, mutta ajoittain käsikirjoitus sortuu tarpeettomaan monimutkaisuuteen. Siinä missä romaanissa ristiin sotkeutuvat henkilötarinat toimivat rakenteellisesti helpommin ja niille voi antaa enemmän aikaa kehittyä, kaksituntisessa elokuvassa rakenteen ylläpitäminen on hankalampaa. Osa hahmoista ei ole niin tärkeitä juonen kannalta, eivätkä he herätä katsojassa juuri minkäänlaista myötätuntoa.

Yksinkertaisuudestaan huolimatta tarinoita, joihin hahmot sekaantuvat, ja rikosvyyhdin selvittämistä on yllättävänkin mielenkiintoista seurata. Vaikka elokuvassa onkin paljon toiminnallisia kohtauksia, sen tempo on melko rauhallinen. Suurin kiitos tästä kuulunee ohjaaja Sollimalle, joka on ottanut elokuvaansa paljon vaikutteita film noirista ja tyylilajin tunnelmoinnista.

Perinteinen tarina yhteiskunnan lohduttomuudesta ja väkivallasta ei saa uusia ulottuvuuksia, mutta kerran katsottavana rikosjännärinä Suburra on ehdottoman suositeltava elokuva. Se, mikä mafiaelokuvissa viehättänee monia katsojia, on niiden tarjoama ristiriitainen moraalikäsitys, ja juuri tähän Suburra onnistuu vetoamaan. Samurai on kuin Kummisedän Vito Corleone: hahmo jota kaikki kunnioittavat ja pelkäävät samaan aikaan, ja jolla on katsojan silmissä korkea moraali, mutta joka lopulta paljastuu samanlaiseksi kuin kaikki muutkin.