I Swear – Minun ääneni valkokangas

John Davidson on aivan tavallinen pikkupoika jossain päin Skotlantia. On kavereita, koulussakin menee ihan mukavasti. John tykkää kalastella. Hän on myös lahjakas jalkapallomaalivahti, jonka kyvyt on noteerattu isompienkin seurojen taholta. Sitten saapuu murrosikä, turvallinen kouluympäristö vaihtuu suureen ja hälisevään yläkouluun, uusiin oppilaisiin pitäisi tutustua, suhteita luoda.

Päähän siinä sekoaa, kuten lääketiede on jo vahvistanutkin: murrosikäinen on hormonimyrskyssä oikeasti päästään sekaisin, pikkulapsetkin tunnistavat tunteita kasvojen ilmeistä paremmin kuin murrosikäiset. Voi vain miettiä, miksi moni aikuisiällään hyvillä saavutuksillaan mainetta niittänyt ihminen on leimattu koulussa häiriköksi ja ikuiseksi luuseriksi, josta ei koskaan tule yhtään mitään.

Elämä jakaa nuorelle ja reippaalle Johnille pakasta sellaiset paskakortit, että pokerissa kannattaisi luovuttaa heti. Johnille tulee oireita, jotka saavat hänet kiroilemaan ja huutelemaan törkeyksiä väärissä paikoissa ja aiheuttavat hallitsematonta pään nykimistä. Oireet tulkitaan huomionhakuisuutena eli tahallisena häiriköintinä. Tuomio: paha John.

Tästä lähtökohdasta Kirk Jones on ohjannut ja käsikirjoittanut tositarinaan pohjautuvan elokuvan I Swear – Minun ääneni. Elokuva perustuu John Davidsonin omaelämäkertaan I Swear: My Life with Tourettes (2025). Kirk Jonesin aiemmista ohjaustöistä kannattaa mainita mainio Nanny McPhee – Satumainen lapsenvahti (2005).

Ihmeellisestä lastenhoitajasta kertonut elokuva sisälsi fantasiaelementtejä, jotka loistavat poissaolollaan vatsaa kouristavan realistisessa Johnin tarinassa. Kerronta on suoraviivaista ja kikkailematonta. Jos I Swear – Minun ääneni -elokuvalle pitäisi hakea vastaavuutta historiasta, niin sellainen voisi olla yhtä koskettava Minun elämäni (My Left Foot: The Story of Christy Brown, 1989).

Ympäristö suhtautuu Johniin ihmissimpansseille tyypilliseen tapaan torjuvasti ja vihamielisesti, sulkemalla lauman ulkopuolelle. Turpiin tulee. Koulukiusaaminen on tietenkin normikäytäntö, mutta niin sanotuilta aikuisyksilöiltä toivoisi sentään hieman sääliä ja ymmärrystä vilpittömän tuntuista Johnia kohtaan. Mutta mitä vielä: vanhaan kunnon brittiläiseen kasvatusmetodiin tukeutuen koulun rehtori antaa Johnille opettavaisen tuokion hakkaamalla tätä taipuisalla nahkahihnalla kämmeneen.

Perheen isäkin lähtee lätkimään, ja äiti pakottaa Johnin syömään lattialla. Myöhemmin voi puolustautua sanomalla, että emmehän me tienneet, että kyseessä on Touretten syndrooma. Tämä on tietenkin totta, mutta Johnia tieto ei juurikaan auta.

Johnin oireissa on kyseessä Touretten oireyhtymä tai Tourette-syndrooma, johon liittyvät motoriset ja vokaaliset tic-oireet, jotka suomennetaan usein nykimisoireiksi. Touretten syndroomaan liittyy yleensä myös tarkkaavuus- ja ylivilkkaushäiriö. Pakonomaista kiroilua esiintyy noin viidenneksellä Touretten oireyhtymän kanssa elävistä. En käytä sanoja, kuten potilas, aivan tarkoituksella. Kyseessä on pikemminkin ominaisuus. Oireyhtymä, joka aiheuttaa näkyviä oireita. Niiden takana on ihminen, joka kaipaa tulla nähdyksi ja kuulluksi, kuten me kaikki.

Johnia lapsena esittää Scott Ellis Watson. Yläkouluiästä eteenpäin Johnin rooliin hyppää ilmiömäinen Robert Aramayo, joka palkittiin roolistaan parhaana miespääosana Bafta-mittelöissä. Käännekohdaksi Johnin elämässä muodostuu naapurin Dottien (Maxine Peake) tapaaminen ja muutto hänen kotiinsa, oikean perheen pariin.

Dottielta löytyy ymmärrystä ja empatiaa Johnille, samoin kuin kunnallisen monitoimitalon huoltomieheltä Tommyltä (Peter Mullan), joka toteuttaa Johnin suurimman haaveen ottamalla hänet oikeisiin töihin ja kohtelemalla kuin vertaistaan.

I Swear – Minun ääneni ei sorru siirappisuuteen vaan näyttää, miten elämä joskus satuttaa, mutta muiden avulla myös kantaa. Muutama poikkeuksellisen empaattinen ja rohkea ihminen voi muuttaa pelin suunnan tykkänään, ja Johnilla on onnea kohdatessaan Dottien, Tommyn ja muutaman muunkin ihmisen, joilla on moraalinen kompassi vielä kunnossa.

Tommy ja Dottie ovat avainasemassa Johnin elämässä, he luovat Johnille mahdollisuuden päästä aivan tavallisen elämän syrjään kiinni. Ja paljonko se vaatii? Paikan, jossa asua ja jota kutsua omaksi kodiksi, työpaikan, joka antaa itsetuntoa ja kohtuullisen palkan. Muutaman ystävällisen sanan ja teon oikeassa paikassa. Tommy tunnistaa Johnissa piilevät voimavarat, jotka voivat muuttaa maailmaa piirun verran paremmaksi paikaksi olla ja elää, ihan meille kaikille.

Elokuvassa ei peitellä Johnin katkeruutta äitiään Heatheria (Shirley Henderson) kohtaan, kun John käy lapsuudenkodissaan. Onneksi skotit ovat maanläheistä porukkaa, siirappinen melodraama väärässä paikassa olisi vesittänyt kerronnan uskottavan realistisen otteen, jota kuvaus ja värisävyt tukevat. Myös huumori pilkahtelee elokuvassa useaan otteeseen pakottaen katsojan pohtimaan välillä, että saako tälle edes nauraa?