Nanny McPhee - Satumainen lastenvahti valkokangas

Nykypäivänä tuskin edes Jeesus haluaisi lasten tulevan tykö, sillä vapaan kasvatuksen johdosta monen perheen pikku piltistä on kasvanut huutava hirvitys. Kauhukakaroiden raivo ei enää taltu ilman rauhoittavilla ladattua norsupyssyä, joten uusavuttomien vanhempien parissa on taas kerran tarve ammattimaisille lastenkasvattajille – vaikka sitten fiktiivisille.

Seitsemän lapsen yksinhuoltajaisää, sisäkköönsä salaa ihastunutta Cedriciä esittää "kerrassaan ponnettomien herrasmiesten kerhon" ykköstykki, nössöydestä taidetta tekevä Colin Firth. Ruumishuoneella raatava isipappa ei saa katrastaan ruotuun, joten paikalle saapuu noitamainen nanny, syyläiseksi maskeerattu Emma Thompson. Kuten lasten satuelokuvan perinteisiin kuuluu, McPhee on paikalla silloin kun häntä tarvitaan, haluttiin hänet tai ei.

Vaikka Christianna Brandin kirjasarjaan perustuva Nanny McPhee sijoittuukin viktoriaaniseen Englantiin, perinteisen maijapoppastelun aika on kuitenkin ohi. Pikemminkin McPheen kasvatusmenetelmät muistuttavat Lapsityrannit-sarjan Jo Frostia, joka saa vekarat talttumaan rajuilla mutta opettavaisilla keinoilla. Siinä missä Julie Andrews aikoinaan lauloi "sokerin saavan lääkkeen maistumaan", McPheen syöttämä tervainen alkulima ei jätä elintilaa vesselien yrityksille teeskennellä sairasta.

Ilahduttavan nyrjähtänyt tapa vastata lasten metkuihin samalla mitalla sekä irvokkaasti vinksallaan oleva miljöö tuovat mieleen Roald Dahlin tarinat. Aivan samoihin sfääreihin elokuva ei kuitenkaan nouse, sillä tarina kääntyy turhan varhain taisteluksi ydinperheen ja sokeria tihkuvien unelmahäiden puolesta. Samalla dysfunktionaaliset kauhukakarat muuttuvat väärinymmärretyiksi perheen esitaistelijoiksi, joiden kepposten tarkoitus pyhittää keinot.

Brittilapset ovat rooleissaan hyviä, ja Hollywood-tyylinen särötön sokerisuus ei missään vaiheessa vaivaa luontevien lasten suoritusta. Sivurooleissa topakka isotäti Adelaide (valkokankaalle pitkän tauon jälkeen palaava Angela Langsbury) varastaa esiintymisellään huomion täysin, ja blondattua Lenita Airistoa muistuttava groteski morsiankandidaatti Selma (Celia Imrie) on riemastuttavan kammottava.

Syystä tai toisesta valtaosa elokuvan kopioista on kuitenkin dubattu suomeksi, mikä on elävien näyttelijöiden kohdalla suorastaan rienausta. Jos elokuvan ikäraja edellyttää koulukypsyyttä, sen on edellytettävä myös lukutaitoa, sillä kulttuurillemme vieras dubbaus tulisi kitkeä kuin rikkaruohot puutarhasta. Kokeneen näyttelijäkaartin brittienglanti kaikkine nyansseineen on tunnelman kannalta yhtä olennaista kuin Patrick Doylen musiikki, ja huonosti synkattu suomi tekee elokuvasta paikoin painajaismaisen kokemuksen. Mikäli valinnanvaraa on, elokuvasta kannattaa katsoa tekstitetty, alkukielinen versio.