Kaunis rietas onnellinen valkokangas

Elämäkertaelokuvia tavataan tehdä tunnetuista edesmenneistä henkilöistä. Musiikin saralta valkokankaille on tosin rohjettu tuoda myös hyvissä elonvoimissa olevia ihmisiä, kuten Cheek ja Neumann, toki vasta aktiiviuriensa jälkeen. Tunnetuimpia aktiiviurallaan oman elokuvansa saaneista nimistä on ollut Apulanta. Dingo-filmatisoinnin tapaan kyse oli kuitenkin enemmän bändielokuvasta kuin perinteisimmästä elämäkerrasta. Kaija Koosta kertova Kaunis rietas onnellinen on sen sijaan tutun turvallinen elämäkertaelokuva edelleen esiintyvästä artistista, joka tänä vuonna juhlii 40-vuotista soolouraansa.

Kauniin riettaan onnellisen voisi mieltää laulajan pyöreiden uravuosien juhlaelokuvaksi, mitä se väistämättä onkin, mutta onneksi Selma Vilhusen ohjaus kätkee sisälleen muutakin kuin tähtikuvan kiillotusta. Varsinaisesti mitään uutta elokuva ei tarjoa, sillä tarinapolku on hyvin samanlainen, mitä musiikkimaailman tähdistä on kerrottu meillä ja maailmalla lukemattomia kertoja aiemminkin.

Kaija Koon eli Kaija Kokkolan (s. 1962) musiikkiura alkoi 1980-luvun alussa bändin solistina ennen vuosikymmenen puolivälissä käynnistynyttä soolouraa, jonka alku jäi lyhyeksi. Vuosien tauon jälkeen Kaija Koo palasi musiikin pariin välittömällä menestyslevyllä, mistä lähtien hän on pysynyt suomalaisen musiikkimaailman kartalla. Elokuvassa tarina päättyy vuoden 2023 olympiastadionin konserttiin.

Kun 40 vuotta ahdetaan kahteen tuntiin, joudutaan tekemään monenlaisia valintoja ja kompromisseja sen suhteen, mitä kerrotaan ja mitä jätetään kertomatta. Kaija Koon uraa seuranneille ja hänestä kirjoitetun elämäkertakirjan Kaija Koo – Taipumaton (2021) lukeneille asiat avautunevat hyvin, mutta jos Kaija Koon tietää lähinnä radiossa soineiden hittien perusteella, elokuva jää hieman avoimeksi ja hajanaiseksi. Eikä tarinan pitkä aikajänne tätä auta, kun kerronnassa harpotaan vuosia.

Ensimmäisen tunnin aikana käydään läpi tutun kaavan mukaisesti uran alkuhankaluudet, nousu menestykseen ja sitä seuraavat yksityiselämän ongelmat. Oikeastaan vasta näiden jälkeen keskitytään kunnolla päähenkilöön, jolloin elokuva ottaa askeleita syvemmälle ja muuttuu kiinnostavammaksi. Toki aina parempi näin, että elokuva paranee loppua kohden eikä päinvastoin. Joka tapauksessa ensimmäinen tunti vaikuttaa lähinnä alustukselta jälkimmäiselle tunnille, mikä tekee elokuvasta kerronnallisesti kaksijakoisen.

Alkuun tilaa annetaan Kaijan vanhemmille, joiden suhde ei ainakaan elokuvan mukaan ollut kaikista onnellisin. Sitten isä menehtyy. Näillä lienee tavoiteltu selittävää taustatekijää Kaijan vetäytymiselle musiikin parista ja esiintymisistä useiksi vuosiksi sekä sille, että hän itse sinnitteli pitkään vaikeassa parisuhteessa. Yhteys on ehkä todellisuudessa olemassa, mutta elokuvasta se ei kovin hyvin välity. Alkupuoli tuntuu elokuvassa irralliselta, varsinkin kun päähenkilön omat musiikilliset lähtökohdat ja kunnianhimo jäävät katveeseen.

Kaija Koon ja Markku Impiön suhteen myötä elokuva muuttuu parisuhdekuvaukseksi, joka tuo väistämättä mieleen A Star Is Bornin (2018). Taitava biisintekijä nostaa laulajan tähteyteen ja päätyy hoitamaan omaa alemmuudentunnettaan alkoholilla. Ja kuten tunnettua, viina tuhoaa ympärillään kaiken.

Kauniin riettaan onnellisen näkökulma on luonnollisesti Kaija Koon ja Markku Impiö jää enemmän keskeiseksi sivuhahmoksi. Hänestä ei onneksi rakenneta mitään mustavalkoista hirviötä, vaan kaikkien ongelmien rinnalla elokuva näyttää myös heidän suhteensa ja elämänsä hyviä hetkiä. Eronsa jälkeen he tekivät edelleen yhteistyötä musiikin parissa, mikä tosin elokuvassa jää vähemmälle huomiolle.

Pulloon tarttuja ei kaipaa pään silittelyä, mutta silti korkin auki kiertämiseen kaipaisi näissä tarinoissa muutakin kuin alemmuudentunteen ja pahanolon hoitamisen. Syyt viinaan sortumiselle eivät ole läheskään aina selviä edes alkoholiongelmaiselle itselleenkään, mutta taiteelta odottaisi edes yritystä löytää syvemmälle meneviä syitä sille, miksi niin monen kohtaloksi koituu alkoholi joko suoraan tai välillisesti. Päihteillä itsensä pilaavan toteaminen luuseriksi kaipaisi rinnalleen syventäviä tulkintoja tilanteesta ja ennen kaikkea tilanteeseen johtaneista tekijöistä.

Tämä ei toki ole Kauniin riettaan onnellisen kantava teema, joten elokuvan ei voi sanoa kompastuvan tähän, vaikka teeman käsittely ajatuksia herättääkin. Pääasia on Oona Airolan suvereenisti tulkitsema Kaija Koo, jonka elämässä selviytymisen tarina elokuva on. Näiden vaiheiden mahdollisimman pitkän ajallisen kattamisen sijaan elokuvan olisi suonut keskittyvän enemmän niihin hetkiin, joissa on emotionaalista merkitystä.

Elokuvan koskettavimpia kohtauksia on, kun Kaija kuuntelee läppäriltä Toni Wirtasen tekemää demoa kappaleesta ”Vapaa”. Ohjaaja Selma Vilhunen on jo aiemmissa elokuvissaan osoittanut hallitsevansa tämänkaltaiset kohtaukset ja niitä olisi toivonut elokuvaan paljon enemmän tavanomaisimpien elämänvaiheiden kuvittamisten sijaan. Eipä silti, sangen laadukkaasti kuvittaminen on tehty, kuten muissakin viime vuosien vastaavissa suomalaiselokuvissa. Suurelle yleisölle elokuvalipun hinta tulee lunastettua hyvän musiikin, ylöspanon ja näyttelijäsuoritusten myötä.

Kummoisia muistijälkiä Kaunis rietas onnellinen ei kuitenkaan jätä, mikä pätee lähes kaikkiin aiempiinkin kotoisiin musiikkimaailman elämäkertoihin. Ne tapaavat kadota mielestä ja sekoittua toisiinsa varsin nopeasti. Näitä samoja kaavoja toistavia artistitarinoita kerta toisensa jälkeen katsellessa mieleen hiipii aina muistikuva Markku Pölösen Baddingista (2000). Ei niinkään siksi, että Pölösen elokuva olisi ollut poikkeuksellisen hyvä ja ansiokas, vaan siksi, että se rohkeni olla erilainen ja kulkea toisenlaisia polkuja kertoessaan tähtensä tarinaa. Kaunis rietas onnellinen ei muistikuvistani Baddingin asemaa pysty horjuttamaan.