Hölmö nuori sydän valkokangas

Selma Vilhunen osoitti ensimmäisellä pitkällä fiktiollaan Tyttö nimeltä Varpu (2016) olevansa erinomainen henkilöohjaaja ja kykenevänsä rakentamaan tarinan kaikista, myös epämiellyttävistä, hahmoista samaistuttavia. Nämä vahvuudet kannattelivat elokuvaa sen suvantohetkinä, jolloin tarinan motivointi ontui ja kerronta etsi uomiaan. Samat vahvuudet ja heikkoudet ovat tunnistettavissa myös Vilhusen toisesta pitkästä näytelmäelokuvasta Hölmö nuori sydän.

Hölmöön nuoreen sydämeen kohdistuu paljon odotuksia, sillä elokuva perustuu Kirsikka Saaren tekstiin. Vilhusen ja Saaren aiempi yhteistyö, lyhytelokuva Pitääkö mun kaikki hoitaa? (2012), pääsi Oscar-ehdokkaaksi. Hölmössä nuoressa sydämessä kiinnostavaa on sen kirjoitusprosessi, sillä Saari kirjoitti käsikirjoituksen rinnalla tarinan myös romaaniksi, mikä mahdollistaa kirjan ja elokuvan vertailun alkuperäisteoksina.

Tarinan keskiössä ovat viisitoistavuotiaat Kiira ja Lenni, joille on tulossa lapsi. Lapsen saaminen edellyttää suhdetta, joten nuorten on opeteltava aikuisten elämää ja alettava rakentaa omaa pesää. Tunteiden ristiaallokossa sukset menevät kuitenkin ristiin, kuten monilla aikuisillakin. Kummankin on löydettävä oma tiensä tulevaisuuteen, mahdolliseen yhteiseen sellaiseen.

Tässä kohtaa vaihtuu elokuvan teema. Teiniraskaus ja nuorten aikuistuminen saavat tehdä tilaa rasismin ja äärioikeiston käsittelylle. Kaksi näin isoaa teemaa yhdessä teoksessa tekee kokonaisuudesta vaikeasti hallittavan.

Kirjassa kokonaisuus pysyy paremmin kasassa eikä teemavaihdos ole yhtä hallitseva. Romaanimuodossa tarinassa on nyansseja, jotka syventävät henkilöhahmoja riittävästi, jotta heidän toimintansa on tarpeeksi motivoitua ja sitä kautta uskottavaa. Elokuvassa näitä nyansseja on vähemmän. Tämä korostuu erityisesti Lennissä, josta muodostetaan – valitettavaa kyllä – turhan stereotyyppinen kuva aikuistumisen kanssa kipuilevasta teinipojasta, joka hakeutuu väärään seuraan eikä osaa ajatella itse lainkaan.

Lennin hahmossa on paljon tunnistettavaa ja todellista, mutta varsinkin tarinan elokuvaversiossa Lennin muutos maahanmuuttajiin neutraalisti suhtautuvasta nuoresta ikkunoita kivittäväksi kaljupääksi olisi vaatinut paljon enemmän syventämistä ja motivointia. Taustalla olevat tekijät ovat tarinassa kohdillaan, mutta itse prosessi on liian yksioikoinen, mikä maalaa tylyn yleiskuvan lähiönuorista vaikka tavoitteena on varmasti ollut nuorten ymmärtäminen ja heidän todellisuutensa esiintuominen. Ontuvalla motivoinnilla rasismi ja äärioikeistoteema vaikuttavatkin enemmän pakotetulta ajankohtaisuudelta kuin tarinan lähtökohdista kummunneelta seuraukselta.

Elokuvan puoliväliin asti lähiön monikulttuurisuus on luonteva tausta, joka tuo yhteiskunnallista syvyyttä Kiiran ja Lennin tahdittamaan tarinaan. Painopisteen siirtyessä nuoresta parista lähinnä Lenniin, taustateemasta tulee kuitenkin hallitseva. Fokuksen muutos jättää epäselväksi elokuvan varsinaisen pääasian, mikä rampauttaa kummankin pääteeman käsittelyä. Ne tuntuvat toistensa painolasteilta.

Saaren ja Vilhusen havainnot siitä, miten yhteiskunnan eriarvoisuus toimii kasvualustana vieraan pelolle ja sitä kautta rasismille, ovat erinomaisen tärkeitä. Alttiita ovat erityisesti identiteetin rakennusvaiheessa olevat nuoret. Harva hakeutuu ääriliikkeiden pariin niiden ideologian takia, syyt ovat usein arkisempia. Ääriliikkeissä saa huomiota ja ymmärrystä, mitä oma lähiverkosto ei syystä tai toisesta kykene tarjoamaan. Näin tärkeään aiheeseen olisi toivonut pureuduttavan syvällisemmin ilman toisen teeman painolastia.

Tärkeiden asioiden yhteen niputtaminen ja sitä seuraava fokuksen karkaaminen rasitti aikanaan myös Saaren käsikirjoittamaa Korsoa (2014). Vaikka todellisessa elämässä asioita tapahtuu monesti päällekkäin ja ristiin, elokuva kantaa usein parhaiten yhden teeman varassa, jota voidaan rikastuttaa ja syventää sivupoluilla fokuksen pysyessä koko ajan pääasiassa. Tästä hyviä esimerkkejä ovat muun muassa Virpi Suutarin dokumentit, joissa on pureuduttu niin nuoriin aikuisiin kuin lähiömaailmaan.

Teemojen sekavuus ei kuitenkaan vähennä Hölmön nuoren sydämen muita ansioita. Nuorten näyttelijöiden kautta nuoruuden maailma avautuu hyvin uskottavasti ja elokuvan hahmot on rakennettu hyvin samaistuttaviksi ja jopa pidettäviksi Ville Haapasalon esittämää rasisti-Jannea myöten.

Hölmö nuori sydän on tärkeä elokuva ja terävä ajankuva, jolla on paljon sanottavaa. Yhteen elokuvaan liikaakin, minkä takia kokonaisuus ei elokuvana ole täysin eheä.