Kadonneiden muistojen etsijät

Selma Vilhusen ohjaaman Pitääkö mun kaikki hoitaa? (2012) lyhytelokuvan saavutusten juhlinta ei ollut vielä loppunut, kun sen kirjoittajan Kirsikka Saaren yhdessä Jenni Toivonniemen kanssa käsikirjoittama Korso sai ensi-iltansa. Nyt vuorossa on Vilhusen kokopitkä dokumentti Laulu. Oscar-ehdokkuudella noteerattu Pitääkö mun kaikki hoitaa? osoitti Vilhusen taitavan ekonomisen tarinankerronnan ja koomisen ajoituksen. Siihen nähden kokopitkä dokumentti katoavasta kansanperinteestä on täysin erilaisia taitoja vaativa kokonaisuus.

LauluDokumentti kertoo kuvataiteilija Hanneriina Moisseisen matkasta runonlaulun maailmaan. Oppi-isänä toimii 89-vuotias Jussi Huovinen, joka on kotikylänsä Hietajärven viimeinen asukas. Kahteen osaan jakautuva elokuva aloittaa tarinansa teoriasta ja historiasta, mutta muuttuu pian hyvin henkilökohtaiseksi matkaksi oman äänen löytämiseen. Kansanperinteen tallentamisen rinnalle nousevat runonlaulun uudet perinteet ja uusien tarinoiden luominen.

Runonlaulun traditiossa kyse ei ole ainoastaan vanhojen laulujen ja tekstien opettelussa, vaan lausuminen ja laulaminen ovat taiteenmuotoja itsessään. Osoituksena tästä ovatkin lausutut tekstit ja kansanlaulut, jotka kulkevat elokuvan mukana koko matkan. Oman ilmaisun löytäminen on perinteen jatkumiselle tärkeää, sillä tekstien elävöittäminen on keskeisempää kuin niiden kerääminen. On unohdettava teoria ja löydettävä tunne. Oppimatka vaatii avointa lähestymistä niin teksteihin kuin omiin tunteisiinkin, ja se saattaa Moisseisen kasvotusten menneisyyden aaveiden kanssa.

LauluKun dokumentin aihe on kansanperinteen säilyttämisen kannalta tärkeä, olisi helppo valua puhuvien päiden ja tarkkailevan kameran maailmaan. Laulusta löytyy myös tämä elementti, mutta se lähestyy aihettaan useista eri näkökulmista ja herättää kiinnostavia kysymyksiä aiheen ympäriltä. Televisuaalinen ote häviää mitä pidemmälle elokuva etenee ja kävelyretket pakkasessa alkavat saamaan unenomaisia sävyjä, jotka tuovat mieleen Miia Tervon lyhytdokumentit Hylje (2005) ja Lumikko (2009). Runoista ja hangen narskunnasta tulee elokuvan kantava ääniraita. Laulu ei missään vaiheessa unohda sen mahdollisuuksia esitellä runonlaulun ja kansanmusiikin perinteen koko kirjoa, mutta elokuva ei tyydy vain historian tallentamiseen.

Ajatus tunteiden samankaltaisuudesta ajasta ja paikasta riippumatta nousee elokuvan kantavaksi voimaksi. Islantilaisen runonlaulajan Sólveig Thoroddsenin ja Huovisen tapaaminen on kaunis muistutus siitä, miten laulut voivat yhdistää ihmisiä yli kieli- ja sukupolvirajojen. Moisseinen ja Huovinen taas ovat elämässään joutuneet käsittelemään menetystä ja tunne yhdistää heitä ikävuosista huolimatta. Suru on surua ja ilo iloa. Vaikka maailma on muuttunut, eivät tekstit ole menettäneet niiden merkitystä.

Vaikka elokuvan alussa Vienan Karjalan runokylien kohtalo näyttäytyy varsin synkeänä, ei Laulu ole lohduton elokuva. Se on täynnä lempeää melankoliaa ja uskoa huomiseen. Runonlaulu muuttaa muotoaan ja sen selviytyminen on varmemmissa käsissä innostuneiden harrastajien ansiosta. Laulu on kuitenkin erityisesti taidonnäyte Selma Vilhuselta, jonka tarkka katse on hahmottanut tarinan alta monia teemoja ja kysymyksiä. Elokuva notkahtaa yllättävään suuntaan tarinan edetessä, mutta selkeällä näkemyksellä toteutettu muutos tekee lopputuloksesta rikkaamman ja monikerroksisen dokumentin.

* * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo:2,5 /2 henkilöä