Teit meistä kauniin valkokangas

Suomen tunnetuimman punkrock-yhtyeen Apulannan perustamisesta on kulunut kohta kolmekymmentä vuotta. Sekä bändi että sen tiivis fanikunta alkavat saavuttaa kriittistä ikää, jossa eletyt vuodet kääntyvät muistelmien kaihoksi. Tästä on esimerkkinä pari vuotta sitten julkaistu bändin toinen muistelmateos Kaikki yhdestä pahasta sekä tässä kuussa Lahteen avautuva Apulandia-museo.

Samaan kelkkaan hyppää myös bändin entisen basistin Tuukka Temosen ohjaama nuorisodraama Teit meistä kauniin. Kyseessä on kertomus yhtyeen syntyvuosista 1990-luvun alun Heinolassa. Lama-aika näkyy arkielämässä, vaikka markan devalvointi onkin vasta painajaiskuva kansalaisten mielessä. Samaan aikaan kolme paikallista lukiolaispoikaa Antti Lautala (Roope Salminen), Toni Wirtanen (Tatu Sinisalo) ja Simo ”Sipe” Santapukki (Teppo Manner) päättävät perustaa bändin. Tiukalla asenteella punkrokkia soittava yhtye saa nimekseen Apulanta, ja sen neljänneksi jäseneksi värvätään amerikkalainen vaihto-opiskelija Amanda ”Mandy” Gaynor (Mimosa Willamo).

Apulanta löytää yleisönsä saman ikäisten nuorten keskuudessa. Mandyn vaihtovuosi lähenee kuitenkin loppuaan ja bändi tarvitsee kiireisesti uutta basistia. Tytön toiveita noudattaen mukaan värvätään rotariperheen pahamainen poika Tuukka Temonen (Iiro Panula). Apulanta on jälleen kokonainen, mutta samalla myös yhtyeen sisäiset ristiriidat alkavat purra porukkaa erilleen.

Teit meistä kauniin on tarina teini-ikäisistä nuorista, joita musiikin tekemisessä ohjasi enemmän into kuin taito. Omaa uppiniskaista nuoruuttaan ohjaaja ei lähde kaunistelemaan. Elokuvan Tuukka näyttäytyy päämäärättömänä ajelehtijana, joka peittää omaa angstiaan haistattelun ja väkivallan keinoin. Iiro Panula intensiivinen roolisuoritus välittää räjähdysalttiin nuorukaisen mietemaisemat kiitettävällä tarkkuudella.

Menetyksien ja menestyksien kautta Apulannasta lopulta kasvoi se yhtye, joka tarjosi äänensä 90-luvun nuorille. Tähän johtaneita jälkiä elokuvassa kerrataan päähenkilöiden pettymysten, surujen ja lopulta oman paikkansa löytämisen kautta.

Temoselle kyseessä on ensimmäinen draamaohjaus. Elokuvapuolella mies tunnetaan paremmin Sauli Niinistön vaalikampanjan kulisseja avanneesta Presidentintekijät (2014) dokumenttista. Suttuisesta ja heiluvasta videomateriaalista kokoon leikattu paljastushenkinen teos palveli hyvin tarkoitustaan. Harppaus kuitenkin tämän kaltaisesta tuotannosta tyylipuhtaan näytelmäelokuvan pariin on varsin mittava.

Tämä myös näkyy lopputuloksesta. Perustasolla pätevää nuorisoelokuvaa rampauttavat sen dramaturgiset ongelmakohdat. Kokemuksen puute ja kiire näkyvät elokuvassa, joka olisi kaivannut kerronnassaan materiaalin karsimista ja mutkien oikomista.

Teos tuntuu saavuttavan finaalinsa puolenvälin tienoilla, jonka jälkeen loppupuolisko pusketaan läpi välirikkojen ja henkilötragedioiden turvin. Hetket, joissa päähenkilöt käyvät pohjalla, ovat hahmokerronnan ydinaineista, mutta Temonen juoksuttaa näitä kohtauksia läpi diakuvamaisella rytmillä. Konfliktit vapautetaan löysäranteisin keinoin hahmojen motivoinnin heittäessä käsikirjoituksellista häränpyllyä. Pahiten tämä näkyy Mandyn ja Sipen teiniromanssissa.

Ohjauksen ontuvat tyyliratkaisut sekä kokonaisvaltainen viimeistelemättömyys puutteellisen kerronnan nitomana jättävät lopulta kokonaisuudesta varsin ankean jälkimaun. Useiden muiden elokuvien tavoin sen potentiaali jää syvälle rosoisen kuoren alle. Vuoden kovatasoisten kotimaisten mittarissa Teit meistä kauniin saa hädin tuskin viisaria värähtämään.