If I Had Legs I'd Kick You valkokangas

Mary Bronstein on viimeisin ohjaaja, joka viimeisen parin vuoden aikana on hämmentänyt keskustelua äitimyytin kuvauksista elokuvissa. Pari viikkoa sitten valkokankaille tuli vimmainen Lynne Ramseyn Die My Love (2025) ja viime vuonna Marielle Hellerin Nightbitch (2024) käsitteli kotiäitiyden tapaa muuttaa aivokemiaa. Väsymyksen keskellä kyseenalaisia valintoja tekevien äitien joukkoon on myös helppo laskea Tullyn (2018) Marlon, jonka elämää helpottamaan saapuu maaginen yöhoitaja. If I Had Legs I'd Kick Youssa todellisuus ei sekoitu unimaailmaan vaan vie keskelle painajaisia, kun lapsen krooninen sairaus ottaa vallan arjesta.

Lindan (Rose Byrne) elämä tuntuu olevan luhistumispisteessä. Hänen tyttärensä kuihtuu pois salaperäisen sairauden takia, aviomies työskentelee muualla ja perhepalvelut yrittävät saada hänet sairaiden lasten vanhemmille suunnatun vertaisryhmätoiminnan piiriin. Terapia ei kuitenkaan innosta, koska Linda itse on terapeutti ja kokee tietävänsä, miten toimia. Kun keskelle makuuhuoneen kattoa aukeaa jättimäinen aukko, tuntuu se kasvavan hänen ahdistuksensa mukana.

Linda on elokuvan päähenkilöksi harvinainen hahmo. Hän on hankala ihminen tavalla, joka yleensä varataan vain miehille. Hän tekee huonoja valintoja toistensa päälle ja yrittää kaivaa päänsä hiekkaan, kun tulee aika kohdata seuraamukset. Linda ei ole itsekäs tai ilkeä ja hänen valintansa johtuvat usein ahdistuneesta halusta korjata asiat. Hänen itsetietoisuutensa on ammatin tuomaa tietotaitoa, jota hän ei kuitenkaan pysty soveltamaan omaan elämäänsä. Pelko omasta riittämättömyydestä ja yksinäisyys luovat kuplan, johon edes omat neuvot eivät mahdu.

Linda tuo monella tapaa mieleen Safdien veljesten elokuvien päähenkilöt, jotka tekevät vimmaisella tahdilla virheitä toisensa jälkeen. Marty Supremen (2025) tai Hiomattomien timanttien (Uncut Gems, 2019) päähenkilöiden kujajuoksu on kuitenkin itsekkäämpää kuin Lindan, jonka perimmäisenä ahdistuksen aiheena on oman lapsen hyvinvointi ja avuttomuuden tunne. Myös roolitus muistuttaa Safdien elokuvista, sillä se on omaperäinen yhdistelmä aloittelijoita, uudenlaisiin rooleihin astuvia esiintyjiä ja pitkänlinjan ammattilaisia. Esimerkiksi Conan O’Brien tekee hienon vakavan roolin Lindan terapeuttikollegana.

Vaikka Mary Bronsteinin tekotyylissä on yhtäläisyyksiä veljesten elokuviin (ja varmasti sitä kautta yhdeksi tuottajaksi onkin saatu Josh Safdie), niin se on silti itsenäinen ja omalaatuinen elokuva. If I Had Legs I'd Kick You on jopa synkempi elokuva kuin veljesten elokuvat huumeiden käytöstä tai peliriippuvuudesta.

Kaiken keskiössä on Rose Byrnen intensiivinen roolisuoritus Lindana. Elokuva sysää katsojat Lindan hahmon ihon alle Christopher Messinan intensiivisillä kuvakulmilla ja rajauksilla. Lindan tytär rajautuu etäiseksi ääneksi vailla kasvoja, ja iltahämärässä rajat painajaisen ja todellisuuden välillä alkavat väreillä samalla taajuudella. Elokuva ei kuitenkaan siirrä syitä lapsen hartioille vaan tekee selväksi, että perheen valintojen takana on Lindan putkinäkö. Byrnen upea heittäytyminen toi elokuvalle näkyvyyttä ja ansaitun Oscar-ehdokkuuden.

If I Had Legs I'd Kick You on lohduton kujajuoksu, jossa hyvät aikeet vievät varmasti helvettiin. Kodin keskellä kaiken pysäyttävä musta aukko tuntuu kasvavan, eikä sen korjaamiseen löydy keinoja. Toivo siitä, että Linda saa käännettyä tilanteen oman perheensä parhaaksi ei koskaan ole kaukana, mutta se vaatii Lindalta erilaisia päätöksiä. Kaikesta tuesta huolimatta on pimeään aukkoon helppo hukkua, jos ei suostu ottamaan vastaan apua.