Harry Potter ja puoliverinen prinssi valkokangas

Harry Potter -septologia on saanut jo kirjallisen päätöksensä, elokuvat tulevat hieman jäljessä. Harry Potterin ja puoliverisen prinssin piti saapua teattereihin alun perin jo viime vuoden puolella, mutta studiopomojen taloudellinen laskelmointi siirsi elokuvan täksi kesäksi. Toisaalta odotus lyhentää aikaa sarjan päätösosiin eli kahteen osaan jaettuun finaaliin Harry Potter ja kuoleman varjelukset.

Kun on kyse seitsemänosaisen ja jatkuvajuonisen sarjan kuudennesta osasta, ei ole kovinkaan mielekästä arvioida Puoliveristä prinssiä irrallisena kontekstistaan, vaan elokuva on sekä järkevää suhteuttaa edeltäjiinsä että mieltää se viimeiseksi kenraaliharjoitukseksi ennen vihoviimeistä kaksiosaista kliimaksia. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö teosta voisi arvioida myös itsenäisenä elokuvana.

Toista kertaa ohjaajana toimiva David Yates jatkaa edellisen osan, Feeniksin killan, linjakkaan visuaalisen tyylin mukaisesti. Yates saa myös henkilöohjaajana puserrettua päänäyttelijöistä enemmän irti näiden kasvettua sarjan myötä paitsi aikuisiksi, myös entistä kokeneemmiksi. Teatterinkin puolella kunnostautunut David Radcliffe tekee varmaa jälkeä, ja erityisesti Rupert Grint luo hahmostaan Ronald Weasleystä paitsi sympaattisen, myös hyvin uskottavan teinipojan.

Hyvin tärkeässä roolissa on myös kaikki paitsi edellisen Potterin käsikirjoittanut Steve Kloves, joka palaa ruotuun ja on onnistunut puristamaan mittavasta alkuperäisteoksesta hyvin dynaamisen ja virtaviivaisen tarinan. Monta sivujuonta ja -hahmoa on nakattu kylmästi laidan yli, ja Kloves on myös itse lisännyt pari uutta kohtausta, jotka vievät tarinaa lyhyessä ajassa eteenpäin. Tosipuritaaneille varmasti häväistys, mutta kirjallisuus ja elokuvataide ovat eri taidemuotoja.

Elokuvan velho-opiskelijat ovat kasvaneet lapsista aikuisiksi niin tosielämässä kuin valkokankaallakin. Siinä missä edellinen osa oli täynnä teini-iän angstia ja tunnekuohuja, Puoliverinen prinssi on komediallisempi, kepeämpi ja romanttisempi. Oman lukunsa tuovat paitsi romanttis-eroottisesti latautuneet oppilassuhteet, myös hulvaton ja monimerkityksellinen taikajuomien käyttö sex & potions & rock’n’roll -hengessä.

Teos on kenties hauskin koko sarjasta tähän mennessä, ja elokuvan reilun kahden ja puolen tunnin mitassa ei ole joutokäyntiä tai yletöntä efektitykitystä ylipitkine lopputaisteluineen. Kevyemmän otteen rinnalla ja taustalla on kuitenkin traagisempi ja synkempi pohjavire, mikä tuo uutta syvyyttä aiemmin varsin yksioikoisena pahiksena pidetyn Harryn nemesiksen Draco Malfoyn (Tom Felton) hahmoon.

Varsin oivallisen seikkailufantasian viimeinen kolmannes tihentää kertarykäyksellä juonta ja huipentuu paitsi kauhukuvastoon vesizombieineen, myös erään tärkeän henkilöhahmon murhaan ja Potterin lapsuuden loppumiseen kertaheitolla, sillä paluuta opiskelijaksi Tylypahkaan ei enää ole. Kuoleman varjeluksia odotellessa Puoliverinen prinssi on elokuvasarjan parhaimmistoa.